Tammikuun 18. päivänä 1940 Pälkäneen kirkon piha on täynnä mustiin pukeutuneita ihmisiä.
Heimo Rönni seisoo heidän joukossaan vanhempiensa kanssa ja seuraa, miten kirkon ovista tuodaan arkku toisensa jälkeen ja lasketaan oven lähelle kaivettuun yhteishautaan. Vielä 75 vuotta myöhemmin hän muistaa kaiken, kuin tapahtumat olisi kuvattu filmille hänen päähänsä.
Vanhemmat suojeluskuntalaiset kantavat 18 valkoista ja yhden mustan arkun vieri viereen Pälkäneen ensimmäiseen sankarihautaan. Vieressä laulukööri, johon kuuluvat kanttori Yrjö Allas, poliisikonstaapeli Iivari Kanninen sekä Myttäälän koeaseman johtaja Pekka Jalkanen, laulaa virttä Mä että täältä erkanen, sen katson voitokseni. Hautaan laskeminen kestää kauan, ja pitkä virsi ehditään ottaa alusta useaan kertaan.
Sotaa on kestänyt vähän yli puolitoista kuukautta, mutta sen koko todellisuutta on yhä vaikea ymmärtää. Arkuissa makaa tuttuja Pälkäneen poikia, joiden viimeinen kotimatka on alkanut Tolvajärven, Ristisalmen, Suomussalmen seuduilta – paikoista, jotka oppikoulun alaluokkalainen tietää vain kartalta.
Monet aikuiset itkevät. Virsi syöpyy Heimo-pojan tajuntaan, niin että hän yhdistää sen aina myöhemmin tähän hetkeen. Mä pääsen tyyneen rantahan, myrskyistä jotka pauhaa; kiusauksista maailman saan ijäks kaikeks rauhaa…
Hän on viikkoa aikaisemmin täyttänyt 13 vuotta.
Sota ei tule, tulee, ei tule…
Koko syksyn 1939 Suomi oli valmistautunut sotaan. Lokakuussa reserviläiset komennettiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin, ja saman tien toteutettiin yleinen liikekannallepano. Joukkoja keskitettiin Kannakselle, Suomen rauhanneuvottelija Juho Kusti Paasikiven Moskovan matkoja seurattiin silmät ja korvat tarkkoina.
Tavallisten pälkäneläisten elämään valmistelut yltivät yh:n lisäksi siten, että armeijalle kerättiin kulkuvälineitä. Heimo Rönnin kotoa Laitikkalasta luovutettiin kaksi hevosta, kärryjä ja rekiä. Isä, Johan Fredrik Rönni kuului hevosottolautakuntaan.
– Kokoamispaikka oli Onkkaalassa nykyisen yhteiskoulun kohdalta vähän rantaan päin. Isä otti minut mukaan avuksi merkkaamaan kulkupelejä. Joka kärryyn poltettiin numero, että ne osattaisiin muka palauttaa omistajille. Mutta monikos niistä sitten loppujen lopuksi takaisin tuli, Heimo Rönni naurahtaa.
Sodan syttymisen ei siis pitänyt olla yllätys kenellekään, mutta se oli.
– Vaikka siitä kuinka puhuttiin, sotaan ei sittenkään tosissaan uskottu, Rönni muistelee.
Niinpä marraskuun 30. päivän aamupimeydessä hän lähti tarpomaan koulukodistaan Brahenkatu 35:stä kohti Hämeenlinnan yhteiskoulua aivan kuten tavallisesti.
Pellolle pommeja pakoon
Koulupäivä alkoi, mutta sitten tuli tieto pääkaupungista. Neuvostoliiton koneet olivat pommittaneet Helsinkiä ja, toisin kuin oli kuviteltu, siviilikohteita. Uhreja oli paljon, lapsia, vanhuksia, keitä tahansa. Kaikki Suomen kaupungit ja erityisesti rautatiet ja -asemat olivat vaarassa.
Opettaja käski: – Tyhjennätte pulpetit, ja sitten nopeasti kotiin!
– Minä keräsin kamppeeni ja lähdin lujaa takaisin. Tätini, äidin sisko Hilja Kylänpää piti meille silloin koulukotia Hämeenlinnassa. Nythän Brahenkatu olisi melkein keskellä kaupunkia, mutta silloin siitä aukenivat vierestä pellot, Heimo Rönni kertoo.
Juuri kun hän ehti perille, tuli ensimmäinen ilmahälytys. Väestönsuojelijat, joilla oli hihassaan leveä VSS-nauha, tulivat hätistämään ihmisiä ulos asunnoistaan. Piti juosta keskelle avointa peltoa turvaan pommitukselta.
– Alussa ei käsitetty edes sitä, miten piti suojautua. Siihen pellollehan me olisimme äkkiä jääneet, jos kaupunkia olisi tosiaan pommitettu, mutta ilma oli niin harmaa ja pilvet alhaalla, että koneet joutuivat sillä kertaa kääntymään Rengosta takaisin kohti rannikkoa, Rönni muistelee.
Ensimmäisen päivän aikana tuli toinenkin hälytys, mutta silloin ohjetta oli jo muutettu: Kylänpäästä pitikin mennä suojaan peltojen toisella puolella olevaan Ojoisten kartanon suureen perunakellariin.
– Hilja-tädillä oli kaksi pientä lasta ja hän odotti kolmatta. Anja oli sillä kainalossa, kun me mennä paineltiin pellon yli, ja Kalevi juoksi omin jaloin. Kaikki talon hopeat, häälahjat sun muut täti oli pakannut mukaan matkalaukkuun, joka oli annettu minun vastuulleni, joten juosta rehjustin ison laukun kanssa. Mutta minun koulukotikaverini Viljo Karppi Ritvalasta ei suostunut lähtemään mihinkään, vaan pysyi koko päivän kotona, Rönni kertoo.
Pimeää tietä kotiin päin
Illan pimettyä lähdettiin kiireen kaupalla kohti Pälkänettä.
– Isän puoleinen tätini Hilda Koskinen asui lähellä, ja hänen miehensä omisti pirssiauton, jolla me pääsimme kotiin. Mutta sinä päivänä kaikki muutkin pyrkivät pois kaupungista, ja ajoja oli niin paljon, ettemme me itse päässeet lähtemään ennen iltaa. Serkkuni Ilpo Koskinen sai lopulta auton käyttöönsä, ja meidät pakattiin siihen kaikki: Hilja-täti lapsineen tuli meille sotaa pakoon, ja Koskisen Hilda-täti tuotiin meidän naapuriin Sarjalaan, Heimo Rönni kertoo.
Matka oli pelottava pilkkopimeässä, sillä keli oli liukas ja tiessä jos minkälaista mutkaa ja ahdetta. Mutta joulukuun ensimmäisen päivän vastaisena yönä 1939 pelko oli yhtäkkiä aivan muualla. Pimeänä ja jäisenäkin tie vei sentään kotiin turvaan.
Seuraava aamuna Heimo-poika heräsi uuteen todellisuuteen. Vain vuorokausi sitten hän oli lähtenyt reppuineen matkaan kohti arkista koulupäivää. Yhtäkkiä hän makasi kotona ruokasaliin petatussa hetekassa; jossakin Suomen yllä lensivät pommikoneet ja hävittäjät, jossakin jylisivät tykit; oli alkamassa talvi ja joulu tulossa. Hän, 12-vuotias, oli talon vanhin poika ja isän apulainen, jota odottivat pitkät, täydet ja vastuulliset työpäivät.
Mitä muuta oli edessä, sitä ei kukaan uskaltanut ryhtyä arvailemaan.
Omaa ja vierasta väkeä
Pälkäneen miehet joutuivat heti talvisodan alussa koviin taisteluihin Laatokan Karjalassa. He kuuluivat everstiluutnantti Aaro Pajarin johtamaan JR16:een, joka liitettiin niin sanottuun Ryhmä Talvelaan torjumaan puna-armeijan suurhyökkäystä Tolvajärven-Ägläjärven alueella. Taistelu oli yksi suomalaisten suurista voitoista, mutta hinta oli kova.
– Ennen joulua tuli monta suruviestiä. Tuttuja poikia kaatui tai haavoittui – Arajärven Reino, Heikkilän Pauli, Roholan Yrjö ja Lempisen Ilari, opettajan poika, joka oli vapaaehtoisena lähtenyt niin kuin moni muukin Pälkäneeltä, Heimo Rönni luettelee.
– Ei sitä aluksi tahtonut käsittää, että sinne ne jäivät. Murhe oli elämässä joka hetki.
Joulukuun aikana uuteen tilanteeseen oli pakko sopeutua surusta ja hämmennyksestä huolimatta. Joulu läheni, ja talo oli täynnä väkeä.
Omaa perhettä olivat Heimon nuoremmat sisarukset, Jouko ja Päivi sekä isosisko Helinä, joka oli jo ylioppilas ja Helsingissä lukemassa. Hänkin oli tullut kiireen vilkkaa kotiin ja uurasti Pälkäneellä lottana.
Rönniin saapui Kylänpään Hilja-tädin ja lasten lisäksi muitakin sotapakolaisia: Hiljan ja Tyyne-äidin vanhin sisar Olga tuli Tampereelta, ja turvapaikkaa oli pyytänyt myös muuan helsinkiläinen neiti Schrey, joka oli Rönnvikin edellisen omistajan, kamreeri Schreyn sukulainen. Neidin mukana tuli Siina-niminen taloudenhoitajatar.
Rönni oli iso tila, jossa maanviljelyksen ohella muun muassa kasvatettiin hevosia. Tavallisesti talossa oli kolme apumiestä, mutta kaksi heistä, Bruno ja Tauno olivat nyt rintamalla. Vain vanhin, Heikki Peltonen oli jäljellä, ja hänellä oli apulaisenaan muuan Tyrvännön Retulasta tullut vähän kivulloinen Erkki, joka ei ollut kelvannut rintamalle.
Aikuisten miesten töissä
Heimo Rönni, josta aikuisena tuli autoilija ja kaikenlaisten autojen ja moottoreiden asiantuntija, tunsi alan pienestä pitäen. Useimmat sota-ajan kulkupelit tarvitsivat kyllä moottorin, joka kulki neljällä jalalla ja kävi heinällä ja appeella, mutta hän hallitsi ne yhtä hyvin kuin traktorit ja rekat myöhemmin.
Vaikka poika oli talvisodan syttyessä nykypäivän määreillä ”ala-asteikäinen”, isä saattoi huoleti uskoa hänelle hevosen ja reen.
Helinä Rönni osallistui lottien ilmavalvontaan Syrjänharjun näkötornissa, ja pikkuveljen vakituinen homma oli kyyditä sisartaan Onkkaalaan Tervapirtille, suojeluskunnan ampumamajalle, missä lotat majoittuivat odottaessaan omaa valvontavuoroaan.
– Silloin oli paljon lunta, ei ollut huono keli vastuksena. Se oli hyvä, ajamista piisasi. Jouluaaton aattona lähdin viemään sitä Erkkiä, joka meillä oli apumiehenä, äitinsä luo Retulaan joulunviettoon. Äiti pisti kopallisen jouluruokaa mukaan, ja niin mentiin, Heimo Rönni muistelee.
Ajomatkaa kertyi sille päivälle 30 kilometriä, mutta ei se nuorta miestä huolettanut. Oli sitä paitsi joulu ovella, ja taivas näytti suovan Suomelle oman joululahjansa, paksun pilvipeiton.
– Se oli helpotus, kun oli vähemmän pommitusten pelkoa, emmekä me aattona koneita kuulleetkaan. Tosin jo joulupäivänä mennä jyristivät Tamperetta kohti, Rönni kertoo.
Ja niin joulu joutui
Jouluntulo oli samanlainen kuin ennen, mutta silti ihan erilainen.
Samat kädet, jotka olivat aikaisempina vuosina valmistaneet pehmeitä paketteja pukinkonttiin, olivat nyt neuloneet ja ommelleet lumipukuja, villasukkia, kaulureita ja kypäränsuojuksia. Jouluvehnäsen ohella oli paistettu leipää rintamalle, joulupaketteja oli kääritty lähetettäväksi tutuille ja tuntemattomille sotilaille.
Silti Rönnissä saatiin oma joulu valmisteltua; olihan sentään tätejä äitiä ja Helinää auttamassa.
– Meille lapsille se varsinkin oli tärkeää. Päivi-siskoni oli vasta muutaman vuoden vanha eikä Joukokaan ollut kuin kymmenen, ja sitten meillä olivat Hilja-tädin lapset, Heimo Rönni muistelee.
Aattoiltana koko väki kokoontui talon isoon pirttiin niin kuin aina. Suuressa uunissa paloi rätisevä valkea, ja kuusi koristeissaan tuoksui tuoreelta. Joulupöytä katettiin pirttiin, ja se näytti yhtä herkulliselta kuin ennenkin. Maalaistalo oli ruuan suhteen hyvin omavarainen, eikä materiaalipula vielä talvisodan jouluna muutenkaan ollut niin tuntuva kuin seuraavina vuosina.
Joulupukkikin kävi, ja jouluyönä pirtissä valvottiin Rönnin vanhaan tapaan aamuun asti, ”kengitettiin kukko”, niin kuin sanottiin. Ruuat saivat olla pöydässä jokaisen otettavissa koko ajan.
Mutta suru piti oman paikkansa, ei se armahtanut kuin korkeintaan pienimpiä lapsia. Ajatukset pyrkivät korsuihin ja taisteluhautoihin, sekä niiden tuttujen luo, jotka olivat jo suruviestin saaneet.
Rönnillä semmoinen suru oli jo ennestään. Oli vasta toinen joulu ilman juuri aikuisiän kynnyksellä polioon menehtynyttä Pentti-poikaa.
Poika kallion laella
Vuosi 1940 alkoi kylmänä ja kirkkaana. Uudenvuodenpäivänä Rönnin isäntä ja Heikkilän Ville-vaari naapurista saivat päähänsä lähteä Joutsijärvelle, missä oli Rönnillä maita. Siellä sijaitsevalta Keltakalliolta saattoi tähystää puna-armeijan koneita, joita oli odotettavissa.
Miehet ottivat matkaansa Heimon, pienemmät lapset saivat jäädä kotiin.
– Ville-vaarilla oli jostain syystä kivääri mukana, semmoinen tavallinen pystykorva, jollaisia suojeluskuntalaisilla siihen aikaan oli. Yhdessä koivussa oli teeriparvi ja yhtäkkiä hän ampui siitä linnun alas. Kyllä minä säikähdin sitä laukausta! Sitten kyllä nauratti, kun käsitin, että Villehän se vaan oli, Heimo Rönni kertoo.
Mutta nauru loppui lyhyeen, kun oli kahlattu paksussa hangessa Keltakallion päälle. Melkein saman tien etelästä päin alkoi vyöryä vihollisen lentolaivue, eikä aivan sellainen kuin oli kuviteltu.
– Tuli kolmekymmentä konetta muodostelmana. Ne lensivät yli matalalla ja hyvin hitaasti raskaassa pommilastissaan, siksi ne oli helppo laskea yksitellen. Ikinä en sitä näkyä unohda, se oli kauhun paikka, Rönni kuvailee.
Kului viisi tai kuusi minuuttia, ja pauhu voimistui uudelleen: tulivat toiset kolmekymmentä konetta. Kohta niiden mentyä alkoi Tampereen suunnasta kuulua etäinen yhtäjaksoinen jyminä.
Sanomattakin kaikki käsittivät, mitä se tarkoitti.
Kallion laella seisova poika yritti kasvaa miehen mittoihin jaksaakseen ottaa vastaan kaiken kokemansa.
