Eila Rautakosken äiti Olga oli niin innokas kutomaan tumppuja ja sukkia, että tyttären ei tarvinnut sitä taitoa koskaan opetella. Kaikenlaisia muita käsitöitä hän kyllä tekee innokkaasti.
– Äitini kutoi sellaisia perusmallisia tumppuja, ja kahdella langalla, että tuli tukevat ja kestävät. Minun ja veljeni tumput olivat kirjavia, koska äiti käytti
tavallisesti kahta eriväristä lankaa, Eila Rautakoski muistelee.
Lapsenlapsetkin saivat mummun kutomia tumppuja.
– Äiti muistutti joka kerta kun kävin, että tuo lankaa, että aikani kuluu. Aina hänellä oli kudin käsissä. Niitä tumppuja ja sukkia riitti äidin kuoleman jälkeenkin vielä pitkäksi aikaa, isompia ja pienempiä kokoja. Itse en ole tähän päivään kutonut yksiäkään tumppuja, Rautakoski nauraa.
Lapsena talven pihaleikeissä olikin tarpeen omistaa monta paria hyviä vahvoja tumppuja. Välillä niitä meni kuivumaan useampi pari päivässä, kun lumessa touhuttiin pitkään.
Yhtä asiaa Eila ei voinut sietää, ei pikkutyttönäkään, vaikka lasten keskuudessa se oli aivan jokapäiväistä. Imeskellyt tumput olivat näky, joka herätti hänessä aina inhon väristyksiä.
– Jo lapsuudesta muistan, kun joku pisti märän tumpunpeukalon suuhunsa, niin minulle tuli kylmät väreet selkään ja puistatti: ajattelin, että miten joku voi laittaa villatumpun suuhunsa! hän kertoo.
Vieläkin hänelle tulee samanlainen olo, jos sattuu näkemään. Tumppujen imeskely kun on hyvin eläväistä perinnettä, se kulkee vahvana sukupolvesta toiseen.
