Miksi vanhemmat eivät anna nykyistä enempää painoarvoa digitaalisten pelien ikärajoille? Kysymys nousi esiin joissakin pälkäneläiskouluissa loppuvuodesta, kun koulukuraattori sai yhteydenottoja oppilaiden pelaamisesta huolestuneilta opettajilta.
Koulukuraattori Kirsi Andrejeff-Keränen kertoo, että muun muassa Grand Theft Auto V osoittautui alakoululaisten keskuudessa yllättävänkin yleisesti pelatuksi, vaikka pelille on lätkäisty K-18-merkintä.
Hän muistutteli vanhempia ikärajamerkinnöistä yhteisviestillä ja oli lisäksi suoraan yhteydessä joihinkin koteihin oppilaiden kanssa juteltuaan. Hieman yllättäen yhdessäkään kodissa ei korkeiden ikärajojen pelejä vaikuttanut olevan lainkaan. Tähän tietoon on kouluillakin tyytyminen, sillä asiasta muistuttelua ja oppilaiden kanssa keskustelemista enempää kouluissa ei Andrejeff-Keräsen mukaan juuri voida tehdä.
Samaa mieltä on myös Kansallisen audiovisuaalisen instituutin suunnittelija Tommi Tossavainen, joka myös kuuluu valtakunnalliseen pelikasvattajien verkostoon – asiantuntija- ja ammattilaisverkostoon digitaalisen pelaamisen parissa toimiville.
– Kyllähän nämä asiat ovat sellaisia, että niiden on hoiduttava vanhempien kautta.
”Sehän on vain peli”
Tossavainen, kuten Pälkäneen yhteiskoulun ja lukion tieto- ja viestintätekniikan opettaja Kari Räisäläkin, uskovat, että osalla vanhempia välinpitämättömyys pelien ikärajoista kumpuaa lähinnä oman pelikokemuksen puutteesta.
– Voidaan ajatella, että pelaaminen on lasten juttuja ja jonkinlaista ajanhukkaa, Räisälä tuumaa.
– Vanhemmat eivät välttämättä ole seuranneet alan kehitystä. Jos oma pelikokemus on 1980-luvulta, on pelien visuaalinen puoli muuttunut siitä merkittävästi ja nykyisin lähestytään lähes realistista ilmaisua, miettii Tossavainen.
Esimerkiksi aiemmin mainitun GTA V:n pelikasvattaja asettaa empimättä samalle viivalle muun aikuisviihteen kanssa. Tossavainen muistuttaa kuitenkin elokuvien ja pelien olennaisesta erosta.
– Elokuvaa katsotaan passiivisesti, pelissä ollaan itse aktiivinen osapuoli. GTA:ssa voidaan itse ottaa se roiston tai kiduttajan rooli tai päättää mennä käymään siellä strippiklubilla. Osallisuus tekee kuitenkin mahdolliseksi myös kapinoinnin pelin välittämää maailmankuvaa vastaan, esimerkiksi yrittämällä läpäistä pelin ilman tappamista.
Yhteiset pelisäännöt
Tietämättömyyttä hälventämään on peleihin luotu ikäsuositusjärjestelmä PEGI, joka tätä nykyä toimii koko Euroopan laajuisena – samalta pohjalta ja samalla ikäasteikolla kuin televisio-ohjelmien ja elokuvienkin ikäluokitusjärjestelmä.
– Se on kuluttajainformaatiota siitä, minkälaista sisältöä mediatuotteessa on. Vanhempien ei tarvitse ensin itse pelata läpi koko peliä, vaan ikäsuosituksen voi katsoa jo peliä hankittaessa. Hyvä on silti esimerkiksi YouTuben kautta katsoa, millaisesta pelistä on kyse, Tommi Tossavainen kertoo.
Tutkimusten mukaan ikärajatuntemus on pelien kohdalla heikompaa kuin elokuvissa. Tossavainen listaa, että karkeasti luokitellen 7-merkintä kertoo pelin soveltuvan koulun aloittaneille, 12-merkintä yläasteikäisille, 16-merkintä peruskoulun suorittaneille ja 18-merkintä vain aikuisille.
– Ikärajat on kuitenkin laadittu niin sanotun keskivertolapsen kehityksen mukaan. Eli voi olla, ettei korkean ikärajan pelin pelaamisesta seuraa jollekin lapselle yhtään mitään, kun taas toinen saattaa saada pelistä painajaisia.
Tossavaisen mukaan ikärajoihin on syytä luottaa enemmän kuin pelin ulkoasuun; hassulta näyttävä K-18-peli pitää mitä todennäköisimmin sisällään hyvinkin rajua materiaalia. K-18-merkityt pelit eivät kuitenkaan ole hänen mukaansa lapsille tärkeimpiä pelejä, vaan esimerkiksi Minecraft on merkittävästi suuremmassa roolissa lapsen peliarjessa.
Omalle lapselle sopivien pelien arvioinnin tavoin päätös sopivasta pelaamiseen käytetystä ajasta on vanhempien kontolla.
– Ikämerkinnät velvoittavat pelimyyjiä, mutta eivät vanhempia. Sitä voi tietysti miettiä, onko se sitten esimerkiksi lastensuojelullinen asia.
Yleinen ja kiusallinenkin ongelma on, että kaverilla saa pelata pelejä, jotka omassa kodissa ovat kiellettyjä.
– Ei siinä ole muuta vaihtoehtoa kuin vanhempien keskustella keskenään asiasta. Lapselle voi myös tehdä selväksi pelisäännöt, että vaikka toisten kodissa saa jotakin tehdä ja meillä ei, meidän säännöt pätevät myös kun ollaan kylässä, Tossavainen linjaa.
Lisää keskustelua
Peleistä ja pelaamisesta tulisi keskustella sekä lasten kavereiden vanhempien että omien lasten kanssa. Tossavaisen mukaan on tutkittu, että lähes sata prosenttia lapsista pelaa digitaalisia pelejä jollakin laitteella, mutta silti joka neljännessä perheessä ei keskustella koskaan lasten kanssa näiden pelaamista peleistä.
Kari Räisälän mukaan peliaiheesta keskustellaan vanhempainillassa ainakin kahdeksasluokkalaisten koululaisten vanhempien kanssa ja keskusteluja on tarkoitus jatkaa tulevaisuudessakin.
Räisälä ja Tossavainen kehottavat vanhempia kiinnostumaan lapsen peliharrastuksesta – tai jopa pelaamaan yhdessä.
– Eivät kaikki pelit ole täynnä väkivaltaa. Jos lapsen pelaama peli tuntuu vaikealta mutta haluaisi osallistua, voi kysyä, olisiko mahdollista kokeilla jotakin helpompaa peliä. Itsekin pelaan lasten kanssa silloin tällöin, Räisälä sanoo.
Pelin äärellä voi paitsi viettää yhteistä aikaa myös käsitellä muita asioita – jos ei muuten, niin pelin kautta.
– Ja lapselle on todella kiva kokemus päästä olemaan välillä se asiantuntija jossakin asiassa, Tossavainen tietää.
Pelaaminen on hauskaa tekemistä ja hyvä harrastus siinä missä muutkin aktiviteetit. Nykyisellään verkko- ja moninpelit ovat tuoneet pelaamiseen myös uuden sosiaalisen ulottuvuuden.
– Ongelma on, kuten muissakin asioissa, jos tekeminen ei pysy aisoissa ja muut asiat eivät enää hoidu. Omiin korviin ei tällaisia tapauksia ole onneksi kantautunut, opettaja Räisälä sanoo.
