Parvekkeella istuskellessani
laskeutui joukko naakkoja
vastapäisten puiden latvuksiin.
Alkoivat rupatella, keskustelu kävi asiaan.
Mahtaako poikanen kohta osata lentää?
Kjääh, kjooh, kjoo.
Erehdyin hymähtämään.
Keskeytys.
Äkäisiä katseita, krohinaa, yskähtelyä,
perusnaakatusta, jupinaa mustavariksista.
Ihmiset pitävät silmällä kaiken aikaa!
Kaupunkilaistuvat korpit vievät työt.
Kjääh, kjääh, kjoo.
Alettiin sitten haukotella, hyvästellä,
tympääntyneimmät jo lähtivät pellonlaitaan
etsimään syötävää ennen muita.
Yksi vanhemmista jäi latvuksiin
katselemaan minua, kummaa.
Muiden lennettyä kauemmaksi
avasin kohmeisen nokkani,
vastasin: ”En ihan vielä. Kohta.”
Palasin lämpimään pesääni
vanhuksen katsellessa oksistosta.
Antti Pyykkönen
