Kävelen purevassa pakkasessa kotia kohti ja poden aivan kammoksuttavaa päänsärkyä. Katuvalo edessäpäin räpsyy ja sammuu sitten. Loistavaa! Nyt on sitten pimeääkin!
Tie on liukas ja askeleeni lipsuvat pettävällä jäällä. Pelkään kaatuvani, mutta ainakin tähän asti olen pysytellyt nipin napin pystyssä.
Vastaani kävelee mies, jonka parta on huurteesta valkoinen. Kumpikaan ei hymyile, ei edes nyökkää. Minä en, koska olen pahalla tuulella. Miehestä en tiedä.
Liukastelen eteenpäin ja sitten kuulen auton. Käännyn tarkistamaan, ettei vaan ratissa olisi joku tuttu, joka ystävällisesti heittäisi minut kotiin.
Yhtäkkiä kompastun johonkin ja pyllähdän kivuliaasti jäiselle tien pinnalle. Auto viilettää ohi minusta välittämättä ja alan kankeasti nousta pystyyn.
Kun viimein pääsen ylös, huomaan, että minua vastaan on tulossa joku. Voi ei, onpa noloa. Joku näki minut!
Lähden laahustamaan pää painuksissa eteenpäin. Ei huvita katsoa toista silmiin noin nolon jutun jälkeen.
Vastaantulijan kohdalla kuitenkin kurkistan, kuka edessäni onkaan. Ohitseni kävelee punakka nainen, joka katsoo minua silmiin ja hymyilee lämpimästi.
Käännän äkkiä katseeni alas, mutta pian hymy nousee omillekin huulilleni. Niin yksinkertainen asia kuin hymy sai minut iloiseksi!
Kiitos kaikille teille, jotka aina hymyilette vastaantulijalle, vaikka tämä ei hymyilisi takaisin!
