Kaisu, pikkusiskoni, jäi eläkkeelle tämän vuoden alussa. Hän inhoaa talvea, rakastaa rusketusta ja tiesi, että Kaakkois-Espanjassa sijaitseva Alicante on Euroopan sateettomin ja aurinkoisin alue. Ystävän ystävältä saimme Espanjassa vuokra-asuntoja välittävän yrityksen sähköpostiosoitteen, jonne laitoin viestin: ”Kaksi kuorsaavaa vanhapiikaeläkeläistä etsii kuukaudeksi asuntoa, jossa on kummallekin oma makuuhuone. Toinen inhoaa lisäksi liikenteen melua ja koirien haukkumista.”
Vuokrasimme neljän huoneen asunnon (vuokra 500 euroa, sähkö ja vesi 35 euroa per viikko) Alicantesta. Vähän ennen matkaa Espanjassa aupairina ollut sukulaistyttö esitteli netistä asuntoamme ja kertoi, että se on kyllä Alicanten alueella, mutta Torreviajan kaupungissa, joka on noin 40 kilometrin päässä Alicanten kaupungista. Meidät iltamyöhällä lentoasemalta noutanut autonkuljettaja kertoi, että asuntomme on Rocio del Maressa, Torreviajan esikaupungissa, noin neljän kilometrin päässä keskustasta. Niinpä ensimmäisenä aamuna tiirailimme kolmannessa kerroksessa sijaitsevan asunnon parvekkeella, ”mikä maa, mikä valuutta”. Ahaa, tuolta vasemmalta pilkottaa meri. Jee, aurinko paistaa taivaan täydeltä! Vähän liikennettä tuossa alapuolella olevalla kadulla, mutta vastapäisessä talossa haukkua räyskyttää kaksi koiraa. Kuulosti siltä, että jossakin oikealla on tie, sillä sieltä kuului lievä autojen hurina.
Lähdimme etsimään kauppaa, jonka öinen kuljettaja oli kertonut olevan ”tuolla”. Löysimme vilkkaasti liikennöidyn kiertoliittymän, jossa ei ollut suojatietä, eikä yli uskaltanut juosta. Kaisu huomasi vähän matkan päässä sinisen sillan, jonne kiipeämällä pääsi tien yli. Myöhemmin kuulimme, että alikulkuja ei Espanjassa rakenneta, sillä vesisateiden aikaan alikulut tulvivat nopeasti täyteen ja niiden tyhjeneminen vie hyvän tovin. Siltaa pitkin pääsimme valintamyymälään hämmästelemään ruokien edullisuutta: 50 eurolla ostimme ruokaa kuin Suomen satasella.
Elämä sujui mukavasti. Söimme aamiaista parvekkeella, sitten Kaisu lähti uima-altaan (hyisen kylmä vesi) vierelle ruskettamaan. Minä asetuin olohuoneen korituoliin, parvekkeen ovet avoinna, t-paita päällä, jalat paljaina tuolilla, tyyny sylissä ja Raamattu tyynyn päällä. Otin sen matkalukemiseksi, sillä viime aikojen homo-, ja avioliittokeskustelut innostivat selvittämään, mitä Raamatussa oikeasti sanotaan.
Raamattu sylissä
Raamattu oli hyvä valinta, sillä uskonnottomalle se tarjoaa huikean sukelluksen länsimaiseen kulttuurihistoriaan. Iloitsin, kun aina uudesta näkökulmasta ymmärsin, miten elämänarvomme ovat kehittyneet. Luin uusinta Raamatun käännöstä ja herkuttelin kielen tuoreudella ja mehukkailla kielikuvilla. Vanha testamentti ylittää paikka paikoin jännittävyydessään Taru sormusten herrasta -kirjan ja Jaakobin pojista tunnistin Seitsemän veljestä. Aleksis Kivi oli totisesti Bibliansa lukenut! Nyt tajuan paremmin myös, miksi uskovaiset niin kiihkeästi puolustavat Israelia, sillä Raamattu tekee monin tavoin selväksi, että juutalaiset ovat Jumalan valittu kansa.
Raamatun, varsinkin vanhan testamentin, naisviha pöyristytti, sillä naiset olivat järjestään juonittelevia ja saastaisia porttoja, yltä päältä synnissä. Välillä Mooseksen kirja naurattikin: ”Jos kaksi miestä tappelee keskenään ja alakynnessä olevan vaimo yrittää auttaa miestään tarttumalla tämän vastustajaa sukupuolielimistä, naista ei saa sääliä, vaan hänen kätensä on lyötävä ranteesta poikki.” Humoristinen on myös Saarnaajan kirja, jonka synkistely ylittää kaiken kohtuuden. Siitä tuli mielikirjani.
Meri kadoksissa
Kaisu palasi ruskettamasta kolmen maissa, joimme kahvit ja lähdimme kävelylle tai bussilla (1, 35 e) lähikaupunkiin, Torreviajaan. Usein kävelimme takaisin meren rantaa pitkin ja poikkesimme puolimatkan krouviin juomaan sangriaa, jossa hedelmälohkot ja jääpalaset kelluvat punaisessa nesteessä. Se maistuu jokaisessa ravintolassa erilaiselta, ja kuukauden kuluessa teimme havainnon: sangrian maku paljastaa ruuan tason; vesilitkusangriaravintolasta on syytä lähteä joutuin pois.
Rocio del Mar on rakennettu samoin kuin kaikki muutkin lomaparatiisit, joihin englantilaiset, saksalaiset ja pohjoismaalaiset tulevat talvehtimaan – ja espanjalaiset viettämään kesää. Muurit ympäröivät valkoisia kivitaloja, joiden verannat on kaakeloitu ja, joiden katoille on väkerretty monenlaisia torneja ja tasanteita.
Ruutukaavasta ei ole tietoakaan ja monet kadut päättyvät umpikujaan. Niinpä tuon tuosta eksyimme kävelyretkillämme. Suunnistusta auttoi, jos tiesi, missä päin meri on, mutta yhtenä iltana oli jo niin hämärää, että Kaisu arveli minun mereksi luulemani olevan taivas. Näin saksalaisessa rekisterissä olevan auton ja miehen sen vierellä ja säntäsin kysymään, missä olemme. Mies näytti paikan kartalta ja neuvoi tien kotiimme, mutta muuttikin sitten mielensä.
– Hypätkää kyytiin. Vien teidät sen sinisen sillan luo, siitä ilosta, kun Te puhutte niin hyvin saksaa.
Jalkapohjat hellinä mietin auton etupenkillä, että elämällä on tähtihetkensä.
Kielen tuskaa
Espanjalaiset puhuvat huonosti englantia ja hänkin, joka sanoo osaavansa vähän, muuttaa kielen tuota pikaa espanjaksi. Tammikuun alussa espanjan taitoni sisälsi yhden lauseen ”El burro esta detras del muro.” (Aasi seisoo muurin takana.), joka on jäänyt mieleen 80-luvulta, kun yhden syksyn opiskelin Tampereen työväenopistossa.
Kielitaidottomuus tuskastutti. Televisiossa Marilyn Monroe suolsi sujuvasti espanjaa. Me katselimme sinnikkäästi uutisia ja päättelin, että silmälasipäinen herra on Andorran presidentti. Viikon verran ihmettelimme, miksi moisen pikkumaan päämies on joka ilta tv:ssä. Sitten Kaisu huomasi suomenkielisestä Ole-lehdestä, että rillipää onkin Espanjan pääministeri! Suomalainen kielikoulu houkutteli oppilaita jakamalla heidät ”ummikoihin” ja ”aavistelijoihin” ja vakuuttamalla, että kielen oppii.
Kun on pakko puhua, oppii. Yhtenä päivänä huomasin tilaavani meille espanjaksi kahvia, leipää, kinkkua ja juustoa. Toki meillä oli mukana ruokasanasto, mutta tietenkin se juuri sillä kertaa oli jäänyt asunnolle, kun tarjoilija halusi tietää, miten kypsäksi liha paistetaan. Hätäpäissäni sökelsin ”no sangre”, sillä jostakin putkahti mieleen opiskeluaikoina nautittu punaviini Sangre del toro (härän veri). Tarjoilijalla oli hyvä mielikuvitus, ja niin madamet saivat kypsiksi paistetut pihvit.
Kidutuksen logiikka
Tammikuun 15. päivä sänky tärisi aamulla. Olin englanninkielisestä paikallislehdestä lukenut, että alueella oli ollut pikkuisia maanjäristyksiä. Tämä ei ollut järistys, vaan porakone, joka jyysti talon kellarikerroksessa betonipilareita. Pari viimeistä viikkoa tutustuimme kidutuksen logiikkaan, joka perustuu ennakoimattomuuteen ja toistumiseen. Poraamisen alkamista odotti joka arkiaamu tuskaisena. Se alkoi yleensä 8.37 ja, kun joinakin päivinä oli hiljaista yhdeksään asti, ehdimme jo toivoa, että nyt se loppui. Ei loppunut. Joinakin päivinä miehet moukaroivat kellarissa ja porasivat vain tovin. Juuri, kun oli tuudittautunut hiljaisuuteen, aivot repivä rouhinta alkoi.
Söimme hätäisen aamiaisen parvekkeella sillä aikaa, kun rakennusmiehet olivat aamukahvilla ja lähdimme päiväksi pois kotoa.
Meille asunnon välittäneen yrityksen väki ei tiennyt, että remontti alkaa. Eivätkä he tienneet, milloin se loppuu. Eikä se heille kuulunut. Heillä oli kokemuksia uima-allasremonteista, joista ”ilmestyy lappu talon ilmoitustaululle samana päivänä, kun remontti alkaa”. He välittävät asunnon, mutta vastuu asunnosta on omistajalla.
Vuokrausfirma hoiti mallikkaasti heille kuuluvat asiat, mm. kattoplafondin sammuneiden lamppujen vaihdon, kuljetukset ja vastaukset moniin käytännön kysymyksiin, kuten mihin astiaan tyhjät oluttölkit kierrätetään. Asunto oli hiljattain kunnostettu, mutta irtaimisto oli räikeä vastakohta: pyykinkuivaustelineestä puuttui naruja, aurinkotuolin käsinoja oli rikki ja sängyn pohjaritilöistä osa irti. Onneksi paikallisesta Löytötexistä löytyi roudarinteippiä ja matkalaukun hihnoilla korjasimme sängyn. Suurin puute oli se, että asunnosta puuttuivat kohde- ja lukuvalot. Oli sentään talon puolesta suurennuslasi, jolla tihrustin Raamattua iltaisin sen jälkeen, kun jouduimme pylväsremontin vuoksi olemaan valoisan ajan pois kotoa.
Lähtisinkö uudestaan? Ehkä, mutta suurehkoon kaupunkiin ja juuri valmistuneeseen hotelliin ja tietenkin – Koraani matkalukemiseksi.
Päivi Heinonen
P.S. Lisää matkasta kuulet torstaina 5. helmikuuta Päiväkirjaklubilla Pälkäneen pääkirjastossa kello 17-19
