Jo yli 30 vuotta tekstejä suoltanut ja edelleen kirjailijan uraansa jatkava Antti Tuuri on hyvin kiinnostava persoona. Tämä tuli todennettua viime viikolla Sahalahdella, kun kirjastoon ahtautui häntä kuulemaan peräti noin 60 ihmistä.
–Ehkä jopa yleisöennätys, veikkasi tilaisuuden alkajaisiksi Seppo Rinne Sahalahden Kirjanystävistä, joka on 20 vuoden ajan järjestänyt kirjailijailtoja yhdessä kirjaston kanssa.
Antti Tuuri täytti lehtienlukusalin ja sen edustan, täytti myös kuulijoiden odotukset. Kuin nuotiotulen äärelle kerääntyneenä yleisö lämmitteli kirjailijan tarinoiden loisteessa, pääsi aikamatkalle pilvenpiirtäjien rakennustyömaille New Yorkiin, mennoniittien hautausmaan hakuretkelle Saksaan ja Lapin sodan loppuselvittelyihin.
Tuurin teksteihin ihastuneille ilta tarjosi vielä sokerina pohjalla iloisen uutisen. Kirjailija kun aikoo jatkaa uraansa omien sanojensa mukaan niin kauan kuin voi suussa sulaa.
–Olen kirjoittanut äitini sukulaisten vaiheista 1700-luvulta Lapin sotaan saakka. Tutkin seuraavaksi Ruotsiin siirtolaisiksi lähteneiden sukulaisten vaiheita.
Pohjanmaa paisui
Yksi Suomen tuotteliaimmista kirjailijoista 75 painetulla teoksellaan tunnustaa olevansa rönsyilevä kirjoittaja.
–Kun alan kirjoittaa, niin heti tulee 400 sivua, hän nauratti yleisöään.
–Toisaalta kirja ei saisi painaa niin paljon, ettei sitä pystyisi lukemaan sängyssään selällään maaten. Alkemistit piti mahtua yhteen kirjaan, mutta kun olin kirjoittanut sitä 400 sivua, huomasin, että se pitää jakaa kahteen osaan.
Sama tarinoiden yltäkylläisyys tuotti lopulta 6-osaisen romaanikokonaisuuden Pohjanmaasta, vaikka alun alkaen Antti Tuurilla oli tarkoitus saada mahtumaan tuo aihepiiri yhden kirjan kansien sisään.
–Ihmiset alkoivat puhua 90-luvulla, ettei tarina voi vielä päättyä, kun päähenkilö sarjan viimeiseksi ajattelemani kirjan lopussa laskee päiviä verorikollisuusajan päättymiseen, Tuuri kertasi Lakeuden kutsu -teoksen lähtöasetelmia.
Talvisodan muisteloa
Pohjanmaa-sarjan tunnetuinta, vuonna 1984 ilmestynyttä Talvisota-teosta myydään edelleenkin kirjakaupoissa. Antti Tuuri päätyi tutkimaan sota-aihetta saadakseen selville, miksi rintamalla taistelleiden miesten kertomukset sodista olivat niin erilaisia. Talvisodasta puhuttiin vakavin äänenpainoin, jatkosodasta leikkisälläkin tavalla.
–Pyysin Jussi Pernaata kokoamaan Kauhavan ja sen lähialueen veteraanit muistelemaan sota-aikaa. Heitä oli silloin elossa 15 miestä.
Tuuri tunnusti, ettei millään meinannut keksiä, miten kirjoittaisi kirjan muisteloaineistosta. Apuun tuli jälleen Pernaa, joka tarjosi luettavaksi kirjoittamansa tekstin haavoittumisestaan rintamalla.
–Heti, kun aloin lukea tekstiä, tajusin, miten kirjoitan.
Oivallus tuotti teoksen, jossa vanha mies muistelee aikaa sotarintamalla yksityiskohtaisesti, kauheitakaan asioita sen suuremmin paisuttelematta.
Isoäiti löytyi
Antti Tuuri tekee romaaniensa pohjaksi paljon taustatyötä tutustuen tapahtumapaikkoihin, arkistojen aarteisiin ja haastatteluita tehden. Uskomattomat yhteensattumat värittävät tätä työtä.
–Ajoin Saksassa taksikyydillä etsimässä mennoniittien hautausmaata. Kuljettajan kanssa syntyi keskustelua. Kerroin olevani kirjailija, mihin kuljettaja totesi lukeneensa yhden ainoan suomalaisen tekijän kirjan, joka oli Winterkrieg (Talvisota).
Kanadaan Tuurin vei halua kuulla lisää sinne muuttaneesta ja sinne haudatusta isoisästään. Siellä hän sai yllättäen kuulla, että isoisä oli siirtolaisuudessa avioitunut ja sittemmin myös eronnut.
–Tapasin uuden isoäitini, kahvittelimme ja juttelimme. Hän repi minulle albumista valokuvia mukaan. Kaksi viikkoa tuon tapaamisen jälkeen sain kuulla, että hän, terveen oloinen ihminen, oli äkkinäisesti kuollut.
–Tuntui siltä, että hän oli kaikki ne vuodet vain odottanut minun tuloani.
