Osaako ihminen lentää? Mistä sen ylipäänsä tietää. On pimeää, mutta näen reunan selkeästi edessäni. Katto vain päättyy yllättäen, lähtee hurjaan syöksyyn kohti maata. Onko minulla siivet?
Varjot tanssivat ympärilläni, ne sipaisevat minua kiusoitellen, muka ohimennen. Ne haluavat kiskoa minut alas, ohjata loputtomaan syöksyyn, josta ei voi enää nousta.
Ahdistaa, tuska kiertelee korppikotkan tavoin mielessäni, valmiina hyökkäämään luovuttajan kimppuun. Valmiina raatelemaan viimeisetkin pelon rippeet ja kaikki olisi siinä. Minä hyppäisin.
Sydämeni hakkaa hädissään kylkiluitani, adrenaliini syöksähtelee suonissani. Pienikin sysäys saisi minut putoamaan. Ei ole ketään, kuka ojentaisi kätensä ja vetäisi minut turvaan. Kipu ja tuska ovat patoutuneet vuosien mittaan sisälleni, olen lukinnut ne syvimpään kammioon, pois silmistä. Mikseivät ne poistuneet mielestä?
Nyt lukko vavahtelee, taistelee pysyäkseen kiinni, mutta hirviöt sisälläni haluavat ulos, ne repivät ovea ja laulavat raivoaan raastavalla kielellään. Ne raatelevat sisimpääni, mutta minun on kestettävä. On pelottavaa päästää irti, sietämätöntä pitää kiinni.
Miksi minut on jätetty yksin? Eikö kukaan kuule huutoani, eikö kukaan näe hätääni? Haluan huutaa, mutta ääni on tukahdutettu. Tahdon itkeä, mutta kyyneleitä ei ole. On vain minä ja tyhjiö, joka kiskoo minua puoleensa, haluten hukuttaa minut lopullisesti.
Joku tarttuu käteeni, eikä päästä irti. Tyhjiö hiipuu pois, pimeys perääntyy ja näen tähdet, toivon kipinät mustalla taivaalla. Tartun käteen epätoivoisesti ja se vetää minut turvaan. Joku on nähnyt hätäni, enkä ole enää yksin.
