Minun ainut enoni haudattiin 7.7.2007. Samana päivänä laskettiin hänen syntymästään kuluneen 87 vuotta. Varpaisjärven Poikolanmäen vanha emäntä siunattiin hautaan 7.2.2015. Yhden minulle erityisen tärkeän sukupolven taival päättyi. Isäni, äitini ja setieni taipaleet katkesivat vuosikymmeniä takaperin. Asiasta ei draamaa juuri löydy, sillä täytän kohta 60 vuotta minäkin.
Tauno-eno ja Elsa-täti syntyivät 1920 – luvun alun Suomeen Ylä – Savon maalaismaisemaan. Nuori mies lähti vapaaehtoisena sotimaan selviten reissulta vähäisillä fyysisillä kolhuilla. Maanviljelys ja metsätyöt toivat elannon nuorelle parille. Ukkini siirryttyä vähitellen peräkamarin puolelle vastuu tilasta jäi pojalle. Emäntä teki pitkän sivutyöuran ajamalla mopolla postia.
Talossa on aina ollut eläimiä ja lypsykarja sitoi pariskunnan tiiviisti mäelle, lomittajia ei tunnettu. Isäntä ajeli pellolla hevosella vielä silloin, kun muilla palstoilla pörisivät zetorit, valmetit ja muut piikkilangan kiristäjät. Lapsia syntyi 1940 – ja 1950 – luvuilla yhteensä viisi.
Pariskunnan tie ei voinut varsinkaan alkuaikoina kuopattomana avautua. Kiviset pienet pellot teetättivät pitkää päivää molemmilla. Sodan kokeneet miehet availivat korkkia taajaan, ainakin suuri osa heistä. Enoni ehdoton sääntö velvoitti hoitamaan talon pakolliset työt, vaikka päässä saattoi joskus sumuiselta tuntua. Itsekin näin isännän palaavan aamulypsyltä, kun me ”kaupunkilaiset” vasta könysimme tukka sekaisin uniltamme aamiaispöytään.
Poikolanmäeltä on aina lähdetty suoraan arkkuun. Kusti – ukkini säilyi järjissään loppuun saakka. Viimeisenä elinpäivänään hän kävi pitkän keskustelun poikansa kanssa, tiesi kuolevansa kohta ja nukkui yöllä pois omaan sänkyynsä. Lempeä Aili – mummomme piti ääneen komentoa kaiketi vain miehelleen, sillä muut eivät semmoista muista. Ukin kuoltua mummo hautajaisten jälkeen päätti hiipua elämästä hänkin. Henkinen kunto romahti nopeasti. Kiltistä ihmisestä tuli ilkeä ja hankala.
Miniä ei ottanut kuuleviin korviinsakaan esitystä anoppinsa viemisestä laitokseen. Elsa – täti hoiti vanhusta kuin pientä lasta tämän kirotessa, raapiessa ja vastustaessa ankarasti vaipanvaihtoa sekä pesemistä. Pitkä kiirastuli päättyi kaatumiseen ja lonkan murtumiseen sekä sen aiheuttamiin vaurioihin. Hautajaisissa pappi erehtyi puhelemaan helvetin liekeistä. Kävellessämme kirkonkylän läpi mustan auton perässä totesi enoni äitinsä viettäneen viimeiset vuotensa tulien keskellä, nyt ei tarjota muuta paikkaa kuin taivasta.
Tilan siirryttyä kauan sitten virallisesti serkulleni Matille ja hänen vaimolleen Ritvalle osallistuivat Elsa ja eno talon töihin käytännöllisesti katsoen kuolemaansa asti. Päärakennukseen tehtiin suuri laajennus ja vanhalle pariskunnalle rakennettiin oma koti kiinteistön toiseen päähän. Kävimme siellä aina, kun matkamme Pohjois – Savoon suuntautui. Valitettavan harvoin viime vuosina. Vanheneva pariskunta otti vieraansa poikkeuksetta avosylin vastaan. Elsan tekemää maukasta lämmintä ruokaa syömättä ei saanut reissua jatkaa. Tauno Väisästä kovempaa juttumiestä saa hakea.
Monet mehevät muistot esimerkiksi minun vanhemmistani saattoivat tarinoissa hieman kiillottua. Eniten harmittaa, kun ei niitä tullut taltioiduksi, jo pelkkä murre olisi sen vaatinut. Pienestä pennusta asti Poikolanmäellä kulkeneena ihailin erityisesti yhtä seikkaa: lapsien arvostamista ja heidän huomioimistaan. Pieniä kulkijoita riitti. Kesällä saattoi kakaroita kirmailla pihakentässä parhaimmillaan kymmenkunta, minä yhtenä 1960 – luvulla. Ritvan ja Matin ei tarvinnut pohtia omien poikiensa hoitoasioita tai sitä, vastaanottaako kukaan alakoululaista. Taisipa homma osin siirtyä vielä yhden sukupolven ylikin. Turvallinen aikuinen aina lähellä, mikä sen hienompaa.
Matti ja Ritva mahdollistivat Tauno – enon ja Elsa – tädin kotonaolon loppuun asti. Siitä nuoremmalle isäntäparille suuret kiitokset! Vanha pariskunta säilytti fyysisen kuin myös henkisen kuntonsa kohtalaisen hyvänä kalkkiviivoille asti. Toki sauvoja ja kesäpotkuriakin tarvittiin. Näkö ja kuulo heikkenevät meillä kaikilla iän myötä.
Serkkuni Matti otti isänsä paikan mustan auton perässä 7.7.2007 kävellessämme. Hän totesi enon ajan koittaneen juuri oikealla hetkellä. Viimeisen puolen vuoden aikana vanha mies oli todennut pojalleen pariin kertaan joutavansa jo pois, kun alkaa olla muille vastuksina. Tauno – eno kuoli matkalla sairaalaan, vielä ambulanssiin nostettaessa kuului leikkiä laskeneen. Yksi perheen tyttäristä laittoi viime syksynä facebookiin päivityskuvan äidistään. Yli yhdeksänkymppinen istui levollisena pihakeinussa täydessä älyssään katsellen monenkirjavaa värimaailmaa ympärillään.
Joulun seutuvilla sain Matilta sähköpostia, missä hän kertoi äitinsä kunnon romahtaneen kuukaudessa. Vanhus ei nuku, etsii jotakin ja välillä puhe karkaa tästä päivästä kauas menneisyyteen. Mutta vielä pärjätään kotona, kun ovet pidetään lukossa ja joku toinen pysyy pihapiirissä.
18.1.2015 tuli viesti, missä kerrottiin Elsa – tädin joutuneen sairaalaan hengitysvaikeuksien vuoksi. Hän kuoli reilu vuorokausi myöhemmin. Kammari on nyt tyhjä. Huone,missä vierekkäiset keinutuolit ja visakoivuinen pöytä muistuttavat kahdesta hienosta ihmisestä,
Vanhuksien huonosta kohtelusta uutisoidaan paljon. Kaipa edellä kertomani käy yhä harvinaisemmaksi monesta syystä. Yhteiskunnan tulee huolehtia tietyistä asioista veroeuroilla. Mutta pahitteeksi ei ole vilkaisu peiliin. Minä väistin vastuuni.Äitini näet ehti elää hetken velattomana ja pärjäsi kohtalaisesti mökissään, kun noutaja tuli juuri 70 vuotta täyttäneelle. Isäni eläkepäivät jäivät pariin kuukauteen, hän lähti 51 – vuotiaana.
