Savusaunan utuinen hämärä. Kissa syömässä kalaa laiturilla. Kukkaniitty, jonka yllä perhoset liitelevät. Metsän vihreydessä tallustelevat karhunpojat.
Vienan Karjalan Paanajärven kylään sijoittuva dokumenttielokuva Minne hepo sinne reki on täynnä romanttisen kauniita luontokuvia. Elokuvan tunnelma ja kuvakieli on pyhyydellä ja myyttisyydellä ladattu, mutta elämä, jota kuvankauniin luonnon keskellä elämään, näyttäytyy arkisena, jopa rujon karuna.
Päähenkilöpariskunnan, Vitkan ja Manun, elämä on arkista aherrusta karjan ja peltojen keskellä. Rahaa heillä ei käytännössä ole lainkaan. Tarpeelliset tavarat ja ruoat hankitaan vaihtotaloutena. Kamera kuvaa läheltä Vitkan kasvojen uurteita, jotka ovat kasvoihin kuin tylsällä kirveellä veistetyt.
Elokuvaa tehtiin vuosina 1999–2001. Se oli ensimmäinen kerta, kun lähes 70-vuotiaat Manu ja Vitka näkivät elokuvakameran.
– Muistan, kuinka Manu käveli kameran luo, kumartui sen lähelle ja koputti varovasti linssiä, Saario kertoo.
Käytännönläheinen luontosuhde
Mikkolan Navetalla vierailleen ohjaaja Petteri Saarion mukaan Minne hepo sinne reki on ennen kaikkea luontoelokuva ihmisestä. Villi luonto karhuineen ja haikaroineen, tulvametsineen ja vapaasti versovine kasveineen näyttäytyy päähenkilöiden mielen ja kesyttämättömän luonteen vertauskuvana.
Järjestäytyneen yhteiskunnan keskelle Manua ja Vitkaa on mahdoton kuvitella elämään. Heissä on jotakin syvästi aitoa ja puhdasta. Elokuvassa on läsnä jokin perustavaa laatua oleva totuus ihmiselämästä; sellainen totuus, joka nykypäivänä on piiloutunut syvälle teknologisoituneen ja materialisoituneen arkemme uumeniin.
– Moni elokuvan nähnyt varmasti ajattelee, että Vitkan ja Manun elämäntyyli on jotakin sellaista, mitä emme itse enää koskaan joudu kohtaamaan. Itse en kuitenkaan olisi siitä niin varma, Saario toteaa.
Vaikka luonto on kiiltokuvankaunis, on Vitkan ja Manun suhde luontoon varsin käytännönläheinen. He tarvitsevat luontoa ja sen antimia – marjoja, sieniä ja lihaa – jokapäiväiseen selviytymiseen ja elossa säilymiseen. Keväisin teurastetaan vasikka, eikä Manu epäröi yksityiskohtaisesti kuvailla, kuinka hän airolla kalauttamalla tappoi turhan aggressiiviseksi äityneen koiran.
Autioituva Paanajärvi
Elokuvia ympäri maapalloa tehnyt Saario kertoo menettäneensä sydämensä Vienan Karjalalle, ja erityisesti sen runokylille. Dokumentin teon jälkeen hän on käynyt Vienan Karjalassa kymmeniä kertoja.
– Vienan Karjalassa on jotakin niin ainutlaatuista, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Se pitää itse kokea. Ehkä pysyin samastumaan sikäläiseen elämään myös siksi, että olen elänyt lapsuuteni pienellä maatilalla, yksinkertaisesti ja taloudellisesti köyhästi.
Ainutlaatuisuutensa vuoksi Paanajärvi onkin valittu maailman sadan uhanalaisimman kulttuurikohteen joukkoon.
– Ikävä kyllä Paanajärvi autioituu kovaa vauhtia, kun nuoret muuttavat suurempiin paikkoihin. Saari, jossa Manu ja Vitka asuivat, on tänä päivänä autio.
Saario ja dokumentin kuvaaja Juha Taskinen saivat kokea myös vienankarjalaisten vieraanvaraisuuden. Myös miesten alkoholiongelmat tulivat tutuiksi.
Saareen vievän lossin kuljettaja sai elokuvantekijöiltä tittelin ”Kuoleman lautturi”.
– Mies oli niin alkoholisoitunut, että aina kun häneltä kysyi jotakin, sai vastaukseksi käsittämätöntä örinää. Ei ollut harvinaista, että hän joutui onkimaan vedestä lossilla liikkujien tavaroita.
Luopuminen tekee kipeää
Saario ja Taskinen asuivat yhteensä sata päivää Manun ja Vitkan luona.
– Päähenkilöihin on tutustuttava syvällisesti, ja heidän luottamuksensa on ansaittava, jotta elokuvasta voi tehdä jotakin muuta kuin pinnallisen ja ulkokohtaisen teoksen.
Vitka ja Manu tulivatkin dokumentintekijöille läheisiksi. Saario toteaakin, että pitkissä projekteissa luopuminen työstä tekee kipeää.
– Kiinnyin Manuun ja Vitkaan syvästi. En voi vieläkään katsoa elokuvaa liikuttumatta.
Manu ja Vitka ovat molemmat siirtyneet ”tuonilmaisiin”. Vitka kuoli vain kolme päivää sen jälkeen, kun oli nähnyt dokumentin. Manu eli vielä vuosia Vitkan kuoleman jälkeen, ja ehti käydä dokumentintekijöiden luona vierailulla Helsingissä.
– Tornihotellissa Manu pääsi toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa ”mennä hissillä korkeaan taloon”. Kävimme myös kiinalaisessa ravintolassa ja kahvilassa, jonka suuresta kahvivalikoimasta Manu oli enemmän kuin typertynyt. Bussissa Manu piti minua koko ajan kädestä kiinni, koska hän oli aivan varma, että bussi kaatuu.
Mikkolan Navetan, Valkeakoski-opiston ja Pälkäneen kunnan yhteistyönä toteuttaman elokuvasarjan on koonnut Eila Ranta.
