MUMMON MURINAT
Kun me olimme nuoria, niin olimme nöyriä. Silloin muistettiin neljäs käsky, että kunnioita isääsi ja äitiäsi. Suhtauduimme kunnioittavasti myös muihin aikuisiin: naapurin isäntiin ja emäntiin sekä suvun jäseniin.
Koulussa ahkeruus ja kuuliaisuus olivat perushyveitä. Sodasta palannut, upseerina ollut miesopettaja otti pojankoltiaisiin komentajan otteen. Me tytöt pääsimme vähemmällä. Yleisesti ottaen kuri oli tiukka. Lieneekö totta, että yhdessä Luopioisten koulussa olisi johtajaope harrastanut karttakepillä sormille lyömistä vielä 1960-luvulla? Todennäköisesti lasten nöyryyttäminen oli ennen hyväksytty kasvatustapa. Luokan edessä pilkankohteeksi joutuminen aiheutti monelle elinikäisen trauman. Saattoi tulla ikuinen inho esimerkiksi liikuntaan.
Jos meidän ikäluokat kotona itkivät, että opettaja mollasi minua ja kaikki nauroivat, niin lohduttivatko vanhemmat? Ehkä ei. Kotiväki saattoi lisätä lapsen surua moittimalla lisää, koska jälkeläinen oli tuottanut heille häpeää. Jos lasta oli koulussa rangaistu pikku rikkeestä, niin kotona saattoi tulla lisää kuritusta.
Joku ryhtyi itse opettajaksi, että pääsisi vuorostaan komentamaan. Vaan ajat muuttuivat nopeasti. Koululaisiakin alettiin pitää ihmisinä. Vanhemmista tuli lastensa puolustajia. Nykyään joskus riesaksi asti: ”Meidän ihmelastamme on kohdeltu väärin.”Kantelujakin tehdään ylempiin instansseihin.
Kun me aloitimme työelämän, kunnioitimme esimiehiä ja vanhempia työtovereita. Olimme nuoria, koska opintoputki harvoin oli nykyisen mittainen. Moni ikätoveri oli jo ennen rippikoulua piikana tai lapsenlikkana. Isompana tehtiin ”aikuisten töitä”. Ammattitaito karttui. Vaan turhaan me naiset odotimme ylennyksiä. Vaikka olisi liitytty ammattiliittoon ja lakkomarssittu joukolla, niin yksilöinä oltiin nöyriä. Tultiin eläkeikään. Se oli sitten siinä. Miehet olivat vähemmilläkin kyvyillä saaneet esimiespaikat.
Avioon menokaan ei antanut isommin komentovaltaa. Miehet kun ovat sellaisia omapäisiä. Lapset saattoivat totella, kun olivat pieniä, mutta nopeasti hekin oppivat pitämään oman päänsä. Ei siis komentelun iloa voinut kokea näinkään. Sinkkuna eläneen ei tarvinnut kuunnella muiden komentoja.
Sisarussarjan vanhimmat ottivat ennen usein yliotteen nuorempiin. Ei ihme, kun he olivat joutuneet kantamaan myös vastuuta.Vaan ei se tyyli saisi iän kaiken jatkua. Eräs 75-vuotisjuhlaansa puuhaava nainen suri sitä, vastaako juhla isosiskon vaatimuksia vai keksiikö tämä taas kaikessa moittimista.
Meidän vanhojen kohdalla eivät tulevaisuudenkaan komento-oikeudet näytä lupaavilta. Onko meillä sanavaltaa siihen, miten elämämme illan elämme? Jos puolisoa ei ole tai hän on yhtä raihnas tai jo edesmennyt, niin siltä taholta ei tukea ole odotettavissa. Jos lapsia ei ole tai he ovat maailman äärissä, niin kuka puhuu puolestamme?
Hiljattain näytettiin television MOT:ssa, millaista on vanhusten kotihoito nykyään. Asiakkaitten kunto huononee, ja hoitajilla on tiukka minuuttiaikataulu. Toivottavasti omassa kunnassamme on paremmin, kun on tutut hoitajat ja inhimillisempi ote. Mutta kehitys kehittyy. Ikärakenne vinoutuu. Hoidettavia on enemmän ja hoitajia vähemmän. Ehkä meille sitten lisätään robotteja ja muita hoitokoneita, vaan osaammeko me edes painaa oikeita nappuloita? Mymmeli
