Kimmo Pohjonen hyppää Oulujärven avantoon ja alkaa soittaa harmonikkaa sillä omalla alkukantaisella, shamanistisella tavalla, joka hylkää lähes kaiken haitarimusiikissa totutun ja tekee instrumentista aivan uuden.
Ohjaaja Kimmo Koskela toi Mikkolan Navettaan katsottavaksi harmonikkavelho Kimmo Pohjosesta kertovan, maailman elokuvafestivaaleilla kiertäneen ja mainetta niittäneen Soundbreaker-dokumentin. Teos herätti katsojissa voimakkaita kokemuksia. Yleisöstä kiiteltiin Kimmojen onnistunutta yhteistyötä, sielujen kumppanuutta, josta kumpusi kaunis visuaalinen dokumentti, jossa kuva ja ääni soljuivat käsi kädessä.
Pohjonen osoittautui sydämelliseksi mieheksi, joka suhtautuu nöyrästi yleisöönsä sekä musiikkiin ja nimensä mukaisesti ponnistaa kylmästä pohjoisesta. Dokumentissa käy selville, että melkein harmonikka kädessä syntynyt Pohjonen ei ollut sinut instrumenttinsa kanssa lapsena tai nuorena. Hän eli normaalia nuoren elämää maaseudulla, rassasi mopoja, pelasi lentopalloa ja teki lehtiä kavereiden kanssa. Isä halusi hänen kuitenkin soittavan harmonikkaa.
– Hanurin synonyymi suomenkielessä on persreikä. Tunsin häpeää tuota soitinta kohtaan. Nyt tuo mielleyhtymä on minusta makea asia. Se tapa, jolla soitin tai ohjelmisto ei ehkä ollut minua, Pohjonen tuumaa dokumentissa.
Etsi omat polkusi
Pohjosen piti kulkea pitkä tie hyväksyäkseen soittimensa ja itsensä sitä soittamaan. Oivallus omasta tyylistä syntyi 32-vuotiaana ja löi mieheltä jalat alta. Hän oli kytkenyt haitarinsa kovaäänisiin, rummutti sitä ja unohti säännöt, joiden mukaan instrumenttia tuli soittaa. Löytyi oma tyyli.
– Missään asioissa ei pitäisi olla standardeja. Jos uskoo itse ja tuntuu hyvältä, se on oikea tapa tehdä asia. Opettajien kannattaisi sanoa oppilaille, ettei tarvitse soittaa muiden tekemiä biisejä, vaan tehdä itse, etsiä omat polkunsa niistä miljoonista valittavista, Pohjonen summaa kokemustaan.
Pohjosen oma polku löytyi Tansaniasta, jossa hän oli opiskelemassa Huwke Zawosen johdolla. Tuon reissun jälkeen hän ei enää tuntenut itseään haitarinsoittajaksi, vaan muusikoksi. Koko harmonikka muuttuu Pohjosen käsittelyssä täysin eri soittimeksi, se kuvaa elämää, kumisee, paukkuu, mölisee ja välissä kaunis melodia johdattaa eteenpäin.
Musiikkia moottoreista
Kimmojen piti alun perin tehdä yhdessä fiktiivinen elokuva, mutta törmättiin rahoituksellisiin haasteisiin. Nimi elokuvalle oli jo olemassa ja Koskelan mielestä Pohjosen tuotokset ovat elokuvamusiikkia. Projektin venyessä Pohjosella alkoi olla kovasti vientiä maailmalla ja lopulta päätettiin tehdä dokumentti, jossa on fiktiivisiä elementtejä. Kahdeksan vuoden aikana Koskela laskee Pohjosella olleen 12 projektia, joista dokumentissa syvennytään maamoottorimusiikkiin, haitaripainiin sekä yhteistyöhön kuuluisan Kronos-kvartetin kanssa.
Iso-Britanniassa äänitetyssä Earth Machine Music -projektissa Pohjonen käytti paikallisten maanviljelijöiden työvälineistöä äänimaailman rakentamiseen. Teoksessa kuuluvat niin lypsykoneet, lupsakka traktorin sätkätys kuin moottorisahakin ja harmonikka kokoaa kaikki yhteen.
Hanuristin arvostus maaseutua ja sen osaajia kohtaan näkyy vahvasti. Dokumentissa Pohjonen on nauhoittamassa teosta ja joutuu pyytämään apua koti-Suomesta puhelimitse. Isäntä istuu kauniisti kehräävän traktorin kyydissä, mutta Pohjosen tietokone ei nauhoita.
– Mies istuu tuossa traktorissa ja meikä on tässä koneella ja tunaroi. Tämä on juuri se, mitä eniten pelkäsin, Kimmo paasaa puhelimessa.
Pohjosen palo syttyy erityisesti kylmänä vuodenaikana, pimeässä, jolloin hän sukeltaa luomaan. Niinpä menneenä viikonloppuna taiteilija oli miksaamassa uutta levyään.
– Pitää luottaa itseensä. Taiteilijuus on meissä jokaisessa. Minäkin olen tällainen tavallinen tallaaja, Pohjonen sanoo nöyränä.
Voimaa kyseenalaistaa
– Ihailen, että hänellä on vahvuus nähdä ja kuulla musiikkia koneissa, luonnossa ja elämässä. Meille annetaan koulussa tietyt ohjeet, joiden mukaan mennään. Sen sijaan tulisi Pohjosen tavoin kyseenalaistaa ja löytää oma polku. Voi, maalla syntyy vahvoja ihmisiä, Kirsti Luoto miettii.
Kotiin Navetalta lähti voimaantuneita ihmisiä, jotka toivoivat Pohjosen musiikillisen ilosanoman tavoittavan monia ihmisiä.
– Olen Sappeen kankaankudontapiirissä ja sain dokumentista voimaa omaan kutomiseeni. Jokaisen pitää löytää oma juttunsa ja pitää siitä kiinni. Dokumentti antaisi paljon voimia niille nuorille, joissa on samaa adhd-henkeä kuin Kimmossa, Päivi Heinonen miettii.
Eila Rannan suunnittelemat ja juontamat dokumenttielokuvatilaisuudet saavat jatkoa taas ensi lukuvuonna.
