Kun tulee vanhaksi, niin hauskat asiat vähenevät. Iso osa elämän iloista on jo vallan unohtunut. Ei esimerkiksi muista, mitä kivaa on ostoksilla kulkemisessa. Eikö se ota voimille, ja rahaakin kuluu?
Tuli katsotuksi joku erä TV:n Mummomafiasta. SiinäHalkola, Hulkkonen ja Siitonen yrittävät opettaa elämisen taitoja. Joskus näytettiin neuvonnan kohteitten vaatekomeroita. Kun ne naiset eivät olleet rikkaita, niin hämmästytti suuri määrä piikkikärkisiä korkokenkiä. Piti oikein miettiä, mihin niitä tarvitaan.Harva kai niitä töissä, varmaan juhlissa ja huveissa. Mutta miksi niitä pitää olla kymmeniä pareja?
Tuostatuli mieleen, että eräillä voi olla yletön hinkuostoksiin.Joku kokeeonnen hurmaa, kun saa taas kantaa uudet piikkarit kotikomeroon? Jotkut hinkuvat yhä uusia puseroita, takkeja, hattuja ja hamosia.
Olisiko aiemmilta elinvuosilta jäänyt jokin vaje, jota nyt korjataan?Eikö saanut lapsena prinsessavaatteita ja barbeja kuten leikkitoverit? Ehkä kodin budjetti oli niukka, ei saanut koulussa olla yhtä muodikas kuin toiset tytöt. Pojilla saattaa ostoshinku kohdistua urheiluvälineisiin, autoihin ja muihin teknisiin vempaimiin.
Meillä sota-ajan vaatepulan eläneillä saattoi myös olla tarve ostoksiin sitten, kun kaupoissa alkoi olla tavaraa. Tuntui ihanalta, kun sai koulun kevätjuhliin leningin kukallisesta kretongista.Mummolle on lapsuudesta jäänytmuisto siitä, kun sai päällystakin nimeltä ”kilo voita”. Jokuhelsinkiläissukulainen toi sen tullessaan ja vei mennessään voita nälkäisille kaupunkilaisille.
Neitovuosina oli kiva saada uusi leninki, saumalliset nailonsukat ja korkokengät. Sitten vaan tanssimaan!Vielä seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvut olivat kivoja, kun joka pitäjässä oli vähintään yksi täyden palvelun muotitalo. Jos ei valmisvaate sopinut, niin taitavia ompelijoita oli saatavilla. Montakos vuosikymmentä on siitä, kun Luopioisissakin oli Tiusasen tavaratalo ja Maikin muotimyymälä?
Ei siis kumma, jos vielä viime vuosisadalla vanhatkin menivät ihan ilokseen ostoksille tuttuun kauppaan.Oli kivat myyjät ja kaikki löytyi helposti. Sittemmin maaseudulla on ollutkauppakato. Nyt ostoksille meno on rankka rasitus. Vaan pakko joskus mennä, kun on vartalo vantteroitunut, eikä vanha pyhämekko enää mahdu. Sata metriä pitkät telineet täynnä tavaraa. Sovittaminen on koettelemus, kun mikään vaate ei tunnu sopivalta. Peiliin katsominen masentaa: Mikä on tuo velttolihainen hirviö, enhän se minä voi olla?
Nykyään nolottaa kysyä myyjiltä neuvoja. Tuntee itsensä maalaistolloksi. Systeemit ovat niin toisenlaiset kuin ennen. Eräs tuttu oppi tämän, kun meni ostamaan kummipojalle pölyimuria tupaantuliaislahjaksi.Kaupasta löytyi sopiva kone. Sanoi, että ottaa sen. Oli mukana tuttava rahtarina, koska hän itse oli jo luopunut autosta ja ajokortista. Vaan eihän SE imuri ollut niin vain otettavissa. Se oli vain esittelykone. Maksu kyllä otettiin heti, mutta kotiin vietävä kone tulisi noin viikon kuluttua. Soittoa ei kuulunut, mutta ostaja tuli varmuuden vuoksi apukuskin kanssa kahdellakin eri viikolla imuria noutamaan. Turha vaiva.
Lopulta hän sanoi, että enää ei pestaa apumiestä, saa kauppa tuoda tavaran kotiin. ”Olemme ulkoistaneet kotiinkuljetuksen”, sanoi myyjä. Asiakas tuosta ärähti. No lopulta kauppias toikin paketin ostajalle kotiin. kun matkaakin oli vain parin korttelin verran. Lahja ehti tupaantuliaisiin, mutta aika ihmeellistä on tämä nykyinen kaupankäynti. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että meillä täällä Sydän-Hämeessä ei mummo kyllä ole törmännyt epäystävälliseen taiinnottomaan asiakaspalveluun.
Mymmeli
