Näen peilistä hymyn, joka on vilpitön. Silmät loistavat kirkkaina, katse tulevaisuudessa. Se olen minä, se minkälaiseksi minut on tehty.
Ei kerta mitään tee, joku vakuuttaa ja uskon häntä. Yhden kerran jos kokeilee, mitä pahaa siitä voi seurata? En minä jää koukkuun, minulla on kaikki hyvin.
Maailma alkaa keinua, värit saavat uuden merkityksen. On niin kaunista, että minun on pakko nauraa.
Ihmiset ympärilläni väreilevät ja yksi lähtee lentoon, minua naurattaa. On pakko liikkua, musiikki vie minut mukanaan ja minä nauran sen matkassa.
Ei toinen kerta mitään tee, minä sanon. En minä jäänyt viimeksi koukkuun, miksi nyt jäisin? Kokeilla voi aina, vai mitä?
Maailma tanssii ja minä tanssin sen mukana saadakseni sen pysähtymään. Villi nauru säestää meitä, enkä ole varma, tuleeko se minun suustani.
Tanssi kiihtyy ja nauru yltyy, värit leiskuvat saaden revontulet kalpenemaan. Vauhti alkaa hiipua, mutta minä tahdon lisää. Lisää.
Kerrat sekoittuvat toisiinsa, tanssi ja nauru muodostavat täydellisen koreografian ja haluan vain lisää, että voin olla osa sitä. Rahat haihtuvat palavaan tarpeeseeni, asunto hukkuu värien taakse. Mihin minä asuntoa tarvitsen, voin asua värien maailmassa.
Lompakon laihtuessa tarve kasvaa, mutta minulle ei enää tarjota. He eivät ymmärrä, minä tarvitsen! Sisimpäni roihuaa vaativina liekkeinä, sydämeni hakkaa halua, en voi syödä, en voi juoda.
Näen lätäkön heijastuksesta varjon. Silmät palavat tyhjinä kuopissaan. Se olen minä, se minkälaiseksi olen itseni tehnyt.
