Nilsiäläisellä Antti Heikkisellä oli lapsena tapanaan istuskella iltamyöhään tuvan pöydän alla kuuntelemassa, kun kylän ukot ja akat kertoivat ronskeja tarinoita elämästä ja kuolemasta. Tavallaan voi sanoa, että Heikkisen esikoisromaani Pihkatappi sai alkunsa jo tuolloin.
– Toinen intomielinen harrastukseni oli vanhojen suomalaisten elokuvien katselu. Elokuvat tulivat leikkeihinikin, samastuin henkilöhahmoihin ja siteerasin heitä leikeissäni, Heikkinen kertoo.
Eipä olekaan ihme, että vuonna 2013 ilmestynyt Pihkatappi sai runsaasti kehuja eri sukupolvia edustavien henkilöhahmojen aitoudesta ja elävyydestä sekä onnistuneesta maaseutukuvauksesta.
Aidoksi ja osuvaksi kehutulla kuvauksella oli kuitenkin myös kääntöpuolensa. Kotikylillä jotkut lukivat kirjaa yksi yhteen Heikkisen oman henkilöhistorian kanssa. Siitä seurasi absurdeja tilanteita.
– Yksikin kylän akka ryhtyi kaupan edessä meuhkaamaan, että olin pilannut koko kylän ja sen ihmisten maineen. Ja äitinikin olin kuulemma tappanut, kun kirjan päähenkilö Jussin äiti oli kuollut. Silloin haukut tekivät kipeää, mutta myöhemmin tuollaiset tilanteet ovat kääntyneet huumoriksi, Heikkinen kertoo.
Sietämätön tyyppi
”Älä mene sen luo, se on niin julma toimittajille. ”
Niin sanoivat paikallislehden kollegat 17-vuotiaalle Heikkiselle, joka tahtoi mennä haastattelemaan Nilsiään keikalle tullutta Juice Leskistä.
Heikkinen ei totellut kollegoita. Aroin askelin hän astahteli takahuoneeseen, jossa Juice Leskinen istui vihreää Marlboroa poltellen ja olutta juoden. Hiljaisella äänellä Heikkinen kysäisi, josko haastattelu sopisi. Ja sopihan se. Ilman muuta. Ei mitään ongelmaa.
– Kaikki puhuivat Juicesta ilkeänä, pirullisena ja täysin sietämättömänä tyyppinä, mutta sitten hänessä olikin tällainen täysin vastakkainen, lempeä ja empaattinen puoli. Tunsin heti, että Juice oli minun puolellani. Ehkä hän sääli tällaista hikeä valuvaa pulleaa savolaispoikaa, Heikkinen naurahtaa.
Kolmea vuotta myöhemmin Heikkinen pääsi tekemään Juicesta toisen jutun. Juttu ilmestyi Nilsiän paikallislehdessä torstaina, ja Juice kuoli perjantaina. Heikkisestä oli tullut viimeinen Juicea haastatellut henkilö.
Kun naistenlehdestä soitettiin ja kysyttiin, saisivatko he Juicen kuolemasta kertovaan juttuunsa kuvan, Heikkinen suostui, kunhan vain kuvaa käytettäisiin fiksusti ja kunnioittavasti.
– He eivät kuitenkaan tehneet niin. Minua hävetti järkyttävän paljon, kun nimeni oli kuvan yhteydessä. Ajattelin, että minun on pakko hyvittää tekoni jotenkin.
Ilman ja kera rakkauden
Heikkisen kirjoittama teos Risainen elämä: Juice Leskinen 1950–2006. ilmestyi viime syksynä. Heikkinen haastatteli teokseen 174:ää henkilöä. Teos paistui lähes 500-sivuiseksi, vaikka alun perin tarkoitus oli tehdä tiivis paketti.
– Koen kuitenkin, että olisin tehnyt karhunpalveluksen itselleni, haastateltaville ja Juicelle, jollen olisi valottanut hänen persoonaansa mahdollisimman monelta kantilta. Päätarkoitukseni oli tehdä kirjasta henkilöään kunnioittava, muttei kaunisteleva, teos.
Heikkinen kutsuu Juicen tuotantoa valintamyymäläksi, josta löytyy jos jonkinlaisia tekstejä ja tunnelmia.
– Suurin osa Juicen teksteistä on sellaisia, joista voi ottaa lauseen ja painattaa sen paitaansa. Huomattavaa on myös se, että Juice ammensi lähes kaiken materiansa omasta elämästään.
Heikkisen mukaan Juice Leskinen oli mies, joka eli rakkaudesta.
– Hänen persoonassaan ja teksteissään näkyy rakkauden saaminen, mutta myös rakkaudetta jääminen. Hän kirjoitti niin rakkauden ihanuudesta kuin myös yksinäisyydestä ja jätetyksi tulemisesta. Pinnallisia nyyhkykappaleita häneltä ei löydy. Juicella oli taito kirjoittaa monitahoisia tekstejä, joiden merkitykset eivät aukea kertavilkaisulla.
