Pälkäne-Seura johdattaa seuraavaksi 1950-luvulle. Seuran kaikki kesätapahtumat liittyvät viimeiseen viattomuuden vuosikymmeneen, kuten sanonta kuuluu; teemana on Pieni polku 50-luvulle.
Kirjaimellisesti viisikymmenluvun makuun päästään jo Ravintolapäivänä 17. toukokuuta Kostiantien matonpesupaikan pop-up -ravintolassa, josta saa perunaa, soosia, kahvia ja pullaa. Tapahtumassa on mukana paikallisia lähiruokatuottajia myymässä tuotteitaan sekä 50-luvun vaatteiden ja tavaroiden kirpputori.
Makumuistojen herättely jatkuu elokuussa, jolloin Myttäälän koulun pop-upista saa kouluruokaa. Heinäkuisen Pälkäne-viikon tapahtumissa palataan niin ikään viisikymmenluvun Pälkäneelle.
Teemaan tartuttiin ensimmäisen kerran jo seuran kevätkokouksessa, missä Pälkäneen pitkäaikainen kirjastonhoitaja ja -johtaja Leena Forstén kertoi yleisöluennossaan, mitä ja millaisesta kirjastosta pälkäneläiset ovat lukeneet ja lainanneet 1950-luvulla.
Mitä kirjasto tekee myrkkykaapilla?
1950-luvulla kirjasto oli Pälkäneellä jo satavuotias, joten lainaustoiminnalla oli pitkät perinteet. Kirjasto oli ollut 
kunnallinen vuodesta 1929 asti, ja keskuskirjaston lisäksi toiminnassa oli kuusi sivukirjastoa sekä kansakoulujen omat kirjastot, joita opettajat hoitivat.
Pälkäneen kirjastoissa pidettiin monipuoliset valikoimat hyvää kirjallisuutta: runoja, proosaa, tietokirjoja, kirjasarjoja, lastenkirjoja.
Uutuuskirjoja tuli paljon, sillä synkän ja seisahtaneen nelikymmenluvun jälkeen suomalaisessa kirjallisuudessa alkoi käydä erikorkuisia uudistuksen aaltoja. 1954 ilmestyi vuosikymmenen suurin kotimainen kirjatapaus, Väinö Linnan Tuntematon sotilas.
Lastenkirjallisuudessa alettiin lapioida roskapönttöön perinteistä kiltin lapsen mallia, kun uudet pikku anarkistit
kuten Peppi Pitkätossu, Oiva Paloheimon Tirlittan, muumit ja Kirsi Kunnaksen lastenrunojen nonsense-hahmot aloittivat valloitusretkensä.
Siistiä viihdelukemista, kuten Aino Räsäsen romaaneja kulki paljon lainassa, samoin tietysti pälkäneläiskirjailija Maria Järvisen teoksia.
Sen sijaan lehtiä kaipaavat saivat ostaa lukemistonsa esimerkiksi Turton kirjakaupasta tai Björkmanin kemikaliosta, sillä niitä ei kirjasto tarjonnut. Jotkut, etunenässä valtion kirjastotoimiston johtaja Helle Kannila, pitivät uudenaikaisia värikuvitettuja viikkolehtiä suorastaan haitallisina.
– Kun nyt pelätään, että tietokonepelit vievät huomion kirjoista, 1950-luvulla oltiin sitä mieltä, että lehtien värivalokuvat houkuttelevat erityisesti naisia pois hyvän kirjallisuuden parista, Leena Forstén kertoi.
Kirjastoihin ostettavan kirjallisuuden piti nimenomaan olla hyvää. Kirjastonhoitajat tekivät valinnat itsenäisesti, mutta viisikymmenluvulla oli moraalisesti ja siveellisesti tarkkaa, millä hyllyt täytettiin.
Siksi kirjastoissa oli olemassa niin sanottu ”myrkkykaappi”, jossa säilytettiin kirjoja, jotka olivat sukupuolisiveellisesti tai jostakin muusta syystä liian arveluttavia ollakseen näkyvissä.
Niitä sai lainata, jos osasi tai kehtasi kysyä.
Viattomuuden aikaa
1950-luvulla vuosisadan alkupuolen arvomaailma tiukkoine moraalivaatimuksineen hallitsi monella tavoin sekä yhteiskunnan että ainakin vanhemman sukupolven katsomuksia, mutta pahin uhrausten ja raatamisen aika oli ohi.
Nykypäivästä katsottuna vuosikymmenessä on jotain herkkää ja suloista; se oli aikaa jolloin jääkaapit ja transistoriradiot olivat kodintekniikan uutuuksia, ja mummot ja vaarit saivat ihmetellä, mitä nuorten puheissa tarkoittivat rock’n roll, Coca-cola ja jenkkihousut.
Maaseudun ihmisten elämä keskittyi kodin ympärille ja kotikylään. Siellä oli myös monen työpaikka, sillä maa- ja metsätalous elätti vielä lähes puolet kansasta. Pikkukylilläkin oli peruspalveluja: kauppa tai useampi, pankki, kansakoulu ja kirjasto, joskus jopa parturiliike.
Vasta kun tarvitsi tehdä isompia hankintoja, lähdettiin onnikalla kirkolle. Pälkäneellä se onnistui helposti, sillä liikennöitsijöitä oli paljon samalla asialla. Suunnasta ja aikataulusta riippui, kiivettiinkö Helmikkalan, Roholan, Ilmonin, T. Ylisen, A. Mäntylän, Luopioisten Linjan, Väinö Paunun vai jonkun muun yrittäjän kyytiin.
Henkilöauto ilmestyi vuosikymmenen mittaan yhä useamman kodin pihaan, mutta silläkään ei lähdetty viikoittain kaupunkiin
ostoksille. Väkeä oli tarpeeksi pitämään hengissä lähiliikenteen ja lähipalvelut; maaltapako ja maastamuutto leimasivat vasta seuraavaa vuosikymmentä.
Kirkonkylien kaupat olivat kauppataloja, joissa myytiin elintarvikkeiden lisäksi kangasta, astioita ja vastaavia tarvikkeita. Lisäksi oli monenlaisia erikoisliikkeitä: Onkkaalassa oli sähköliike, kenkäkauppa, kirjakauppa, lihakauppa, baari, kahviloita, kemikalio, kukkakauppa, matkalaukku- ja valjasliike, kello- ja kultaliike,
ruumisarkku- ja hautausliike, kampaamoja, radiohuolto, urheiluliike, vaatekauppoja, polkupyörien huolto- ja myyntiliikkeitä…
Oma paikkakunta tarjosi nuorille huvielämää ja harrastuksia, ja se mitä puuttui, rakennettiin itse.
Tupakkaa salapoltettiin iästä riippuen tanssilavan takapusikossa tai maitolaiturin suojassa, mutta muuten maaseudun meno oli koko lailla raitista ja reipasta.
Aineellinen elämä oli vaatimatonta: korkeintaan pojilla oli hiusvoidetta ja nahkatakki ja tytöillä Sans-Egalia ja hameissa kellohelmat. Mutta kaikkialla eli unelmia, sillä sota- ja pula-ajan jälkeen edessä näkyi vihdoin kirkastuvaa.
