Maanantain veteraanijuhlassa julkistettu Luopioisten veteraanimatrikkeli yhdistää samojen kansien väliin kaksi kirjaa.
Pääasia on perusteellinen ja kattava matrikkeliosuus, jossa on tiedot 1479 luopioislaisesta veteraanista. Kirjan alkuosan artikkelit kuvaavat monipuolisesti sota- ja jälleenrakennusaikaa.
Matrikkeliin otettiin mukaan kaikki sodan aikaan palveluksessa olleet: Luopioisissa syntyneiden lisäksi ennen sotia, sotien aikaan tai niiden jälkeen kunnassa asuneet miehet ja naiset.
– Mukana ovat kaikki, jotka vähänkin täyttävät vaatimukset, toimituskunnan puheenjohtaja Timo Ailio sanoo.
Naisia matrikkelissa on viitisenkymmentä. Heidän tietojensa esiin kaivaminen oli miehiä hankalampaa.
– Tiedot lotista katosivat sotien jälleen, kun suojeluskuntien kortistot hävitettiin. Mukana olevien naisten tiedot löydettiin haastatteluiden ja omaisten ilmoitusten perusteella, mutta moni nainen jäi varmaan poiskin, Timo Ailio valittelee.
Miesten perustiedot on koottu kantakorteista. Tietoja on korjailtu ja täydennetty paikallistuntemuksen ja muiden lähteiden perusteella.
– Korttien virheet ovat ymmärrettäviä, sillä kirjurit ovat aikanaan kirjoittaneet tietoja kuusen juurella, Ailio sanoo.
Valtaosasta veteraaneja löydettiin myös kuvat. Sekä kuvat että tiedot täydentyivät viime metreillä, kun valmiin teoksen vedokset olivat kevättalvella pari viikkoa nähtävillä.
– Esimerkiksi Risto Wallenius kaivoi omien kanaviensa kautta suuren määrän puuttuvia kuvia, Ailio kiittelee.
Kenraalien karttoja ja juoksuhaudan arkea
Matrikkelin alkuosassa kerrotaan monipuolisesti Luopioisten miesten sotataipaleesta.
Timo Ailio on koonnut eri lähteistä perusteellisen katsauksen Luopioisten miesten sotatieltä. Hän nivoo tekstissään yhteen maailmanpoliittisen tilanteen, kenraalien kartat ja sotapäiväkirjat.
Sotapäiväkirjojen karun toteavassa sävyssä ei ole historiankirjoittajien antamaa sankaruuden sädekehää, vaan miehet hoitavat heille annettuja hommia. Koskettavuutta lisäävät tekstissä vilahtelevat tutut nimet.
Matrikkeli on jälkipolvelle avartavaa luettavaa. Jokainen sankarivainaja ja sotainvalidi ei ole verisen taistelun uhri, vaan mukana on onnettomia tapauksia, vahinkoja ja jopa karkuruutta: rautajärveläinen Leo Heinonen jäi kesäkuun lopussa 1944 vangiksi, kun eteen työnnetyn konekivääripesäkkeen vartiovuorossa ollut mies otti hatkat ja venäläiset pääsivät yllättämään.
Kaikkiaan vangiksi jäi neljä luopioislaista. Lauri Friman ja Viljo Marttila vangittiin talvisodan alkuvaiheen epätoivoisessa vastahyökkäyksessä. Miehet palautettiin välirauhan aikaan.
Jatkosodan loppuvaiheessa Viipurin Suonionsaaren pommituksessa vangiksi jäänyt Timo Heikkilä ei koskaan palannut vankileiriltä.
– Hänen kohtaloonsa on saattanut vaikuttaa se, että hän oli suojeluskuntapäällikkö Toivo Heikkilän poika, Timo Ailio arvelee.
Kaoottisissa oloissa ja paukkupakkasissa väsyneille ja nälkäisille miehille sattui myös vahinkoja. Kompuroineen tai asetta puhdistaneen miehen ase laukesi ja vei käden tai silmän. Välillä etsittiin ja vahingossa myös ammuttiin omia. Tulen lisäksi myös kylmyys niitti satoa. Paleltuneita raajoja ja sormia jouduttiin amputoimaan.
Sotakirjoista ja -elokuvista syntyy helposti käsitys, että rintamalla kuljettiin taistelusta taisteluun. Todellisuudessa arki oli suurelta osin odottelua ja raskaita marsseja paikasta toiseen. Heti sotataipaleensa alkajaisiksi Luopioisten miehet marssivat varustuksensa kanssa Hattulan ja Järvelän asemille.
7 prosenttia kunnan asukkaista kaatui
Luopioisista kaatui sodassa 191 miestä eli seitsemän prosenttia kunnan asukasluvusta. Jos mukaan lasketaan myös Karjalan siirtolaiset, kaatuneita oli 212. Kunnan väkilukuun suhteutettuna vain Längelmäki ja Taipalsaari menettivät sodissa enemmän miehiä kuin Luopioinen.
Sekä talvisodan alku- että loppuvaiheet koettelivat Luopioisten miehiä kovalla kädellä. Talvisodan alkuvaiheessa luopioislaiset olivat mukana Muolaan epäonnisessa ja -toivoisessa vastahyökkäyksessä, jossa divisioona menetti kaatuneina, kadonneina ja haavoittuneina 440 miestä.
Suurimmat tappiot kärsi luopioislaisten osasto Vuori, joka menetti 154 miestä. Luopioislaisia kaatui kahdeksan: Jaakko Anttila, Bruno Grönvall, Vilho Hartman, Esko Kallio, Lennart Lehtelä, Väinö Nieminen, Eino Nurmi ja Toivo Tenho. Lisäksi 17 luopioislaista haavoittui ja kaksi palellutti jalkansa.
23. joulukuuta tehty vastahyökkäys tunnetaan kansan suussa hölmön tölmäyksenä. Lähinnä puolustussodankäyntiä harjoitelleet, kokemattomat ja puutteellisesti varustetut joukot kärsivät suuria tappioita, kun tiedustelu oli puutteellista, viestiyhteydet eivät toimineet ja vastassa oli odotettua isommat vihollisjoukot panssareineen.
Talvisodan viime töinään luopioislaiset valtasivat kukkulan Talin myllyn vierestä. Viime minuuteilla ennen rauhan tuloa puna-armeija tulitti kukkulaa, ja tykkitulessa kaatui kolme ja haavoittui kuusi miestä.
Sotajuttuja ei puhuttu
Pääosa Luopioisten miehistä taisteli talvisodassa Karjalan kannaksella Osasto Vuoressa ja jatkosodassa hämäläisen Ilvespataljoonan Jalkaväkirykmentti 44:ssä sekä kuudenteen armeijakuntaan kuuluneessa 15. prikaatissa.
– Mutta oli Luopioisten miehissä jopa lentäjä, aitoolainen Matti Sukanen, Timo Ailio kertoo.
Lisäksi kolme luopioislaista ja kaksi entistä luopioislaista taisteli Kaukasukselle saakka edenneissä Saksan SS-joukoissa. 1407 Saksaan lähteneestä suomalaisesta 255 kaatui, 14 katosi ja 686 haavoittui. Luopioisten miehistä Tuure Vilppula haudattiin Venäjän aroille.
Sotilasuran itsekin tehnyt Timo Ailio on esimerkki siitä, ettei veteraanipolvi juuri puhunut sota-ajan juttuja jälkipolville. Ailion isä Anton osallistui ennen jatkosodan hyökkäysvaihetta tiedustelupartioihin, jotka kävivät vihollisen selustassa selvittämässä ryhmityksiä ja vahvuuksia.
Eräällä tiedusteluretkellä luoti hipaisi Anton Ailion ohimoa ja hän menetti tajuntansa. Partio kuvitteli miehen kuolleen, mutta kolme päivää myöhemmin suosaarekkeessa etsijöitään piileskellyt Ailio palasi yksikköönsä.
4. elokuuta 1941 Ailio haavoittui ja menetti toisen jalkansa. Hän sai neljännen luokan vapaudenristin, joka myönnettiin harvoin miehistön jäsenelle.
– Se edellytti erityistä urheutta ja rohkeutta, Reino Toivio sanoo.
Anton Ailio ei kuitenkaan koskaan kertonut, mistä hän mitalin sai, vaan poika kuuli vain katkelmia kokemuksista, kun sotakaverit kohtasivat.
Yli 12 vuoden jättiurakka
Luopioisten veteraanimatrikkelin tekeminen olisi oman kirjansa aihe. Kukkia-seura laittoi työn alulle jo loppuvuodesta 2002 Esko Koskenvesan aloitteesta.
Veteraanien tietoja ryhdyttiin keräämään kylistä ja myöhemmin lomakkeiden avulla. Alkuvaiheessa oli kuitenkin enemmän intoa kuin osaamista. Tietojen tallentamiseen työllistetyt nuoret eivät tunteneet sotahistoriaa ja käsitteitä, vaan tekivät virhetulkintoja.
Vuonna 2011 veteraaniyhdistyksen puheenjohtaja Timo Ailio halusi saattaa matrikkelityön loppuun. Siihen mennessä kertyneet tiedot olivat sen verran puutteelliset, että niistä ei matrikkelia olisi saanut kasaan. Niinpä tietojen kerääminen aloitettiin käytännössä alusta.
Ailio kävi yhdessä Reino Toivion ja Riitta Vuotarin kanssa läpi pari tuhatta kantakorttia. Lisäksi kansallisarkistossa tarkastettiin vielä erikseen yli 300 korttia ja kahlattiin läpi eri toimijoiden tekemiä artikkeleita.
– Kukaan ei arvannut, mikä työmaa matrikkelissa on. Eikä kirjasta pitänyt alun perin tehdä näin kattavaa, Ailio myöntää.
Yksi huolellisimmista matrikkeleista
Reino Toivio toi viime puristukseen suuren määrän asiantuntemusta. Veteraaniliiton toimitusjohtajana vuoteen 2008 saakka toiminut Toivio on koulutukseltaan historioitsija.
– Jätin vuonna 2007 matrikkelia varten tietoja omista vanhemmistani, kun Asko Valkama keksi, että sinähän joudat mukaan toimikuntaan, kun olet kohta jäämässä eläkkeelle, Toivio muistelee.
Hän oli Luopioisten kesäasukas, ja tienoot olivat muutenkin tutut, sillä kunnanlääkärin poika asusti vuodet 1948–54 kunnantalolla ja kävi koulua Luopioisissa.
– Matrikkelin vuoksi väitöskirjatyö jäi pariksi vuodeksi sivuun, Toivio kertoo.
Rintamaveteraaniliiton toimitusjohtajan tehtävässään Toivio on lukenut melkoisen määrän veteraanimatrikkeleista. Hän pitää Luopioisten kirjaa yhtenä huolellisimmista.
– Tuskin sekään täysin virheetön on.
Sotien aikaan Suomessa oli kuutisen sataa kuntaa. Niistä noin kolmasosa on koonnut veteraaninsa matrikkeliin.
– Hauhon matrikkeli valmistui vuosi sitten, ja joitain on vielä tekeillä, Toivio kertoi.
Asko Valkama arvelee, että ilman Ailion, Toivion ja Vuotarin loppupuristusta kirjahanke olisi viivästynyt vielä ainakin vuodella. Hän harmitteli, että pitkän kirjaprojektin aikana moni veteraani on ehtinyt poistua.
– Mutta vaikka meillä oli tiettyä hitautta, niin Pälkänettä ollaan kuitenkin suoran mitta edellä, sillä siellä matrikkelia ei ole vielä aloitettukaan, Timo Ailio lohdutteli.
Viime hetken täydennyksiä
Anneli Mattila hyödynsi sukututkijan osaamistaan ja kaivoi matrikkeliin tietoja etenkin puolisoista ja perheistä. Muiltakin sukututkijoilta saatiin arvokkaita viime hetken täydennyksiä. Veteraanien asuinpaikat, työura ja muutkin perustiedot on kirjattu, jos ne ovat olleet tiedossa.
Matrikkeli oli helmi–maaliskuussa parin viikon ajan nähtävillä. Vedoksia selailtiin ahkerasti, ja lopulliseen kirjaan tehtiin vielä paljon pikkukorjauksia. Myös kuvia saatiin lisää.
Viime hetkillä löytyi vielä kahdeksan veteraania lisää. Heidän tietonsa liitettiin matrikkelin perään lisälehdille, sillä koko kirjaa ei enää voitu pistää uusiksi.
Värikkäiden vaiheiden jälkeen toimikunta esitteli kirjaa aiheestakin ylpeänä. Muhkea teos on perusteellinen ja näyttävä paketti. Yli 500-sivuinen kirja on myös hienosti kuvitettu. Toimituskunta antoi ulkoasusta ja joustavuudesta erityiskiitosta kangasalalaiselle taittajalle Mika Säpyskälle.
Kukkia-seuran kustantamaa matrikkelia painettiin 750 kappaletta. Kirjaa myydään Luopioisten Pytingissä ja Kukkian kirppiksellä 50 euron hintaan. Veteraanit ja lesket saavat kirjan maksutta.
Kirjerakkaus herätti valtavasti kiinnostusta
Luopioisten veteraanimatrikkeli herätti poikkeuksellista huomiota jo etukäteen. Monet mediat tekivät juttua, kun sota-ajan kirjeenvaihdosta matrikkeliin kirjoittanut Hanna Keino etsi Facebookin välityksellä isotätinsä Terttu Vehoniemen (myöh. Jonssonin) sota-aikaista kirjerakasta Armas Heinoa.
Aitoolainen Terttu oli jatkosodan aikaan 15-vuotias koulutyttö. Hän ryhtyi kirjoittelemaan Syvärillä palvelleen heinolalaisen Armas Heinon kanssa. Runsaan vuoden jälkeen kirjeenvaihto lopahti. Viimeiseksi jäi 15. huhtikuuta 1944 lähetetty kirje. Sen jälkeen Armaasta ei enää kuulunut mitään.
Terttu lähti puutarhakoulun jälkeen Ruotsiin työharjoitteluun, rakastui puutarhurin poikaan ja sai kuusi lasta. Ruotsissa edelleen elelevä yli 85-vuotias leski ei kuitenkaan ole unohtanut kirjeihastustaan, vaan kauniilla käsialalla kirjoitetut sujuvasanaiset kirjeet ovat edelleen tallessa.
Hanna Keino sai 28 kirjettä veteraanimatrikkelia varten. Hän yritti päästä Armaan jäljille kirkonkirjojen ja numerotiedustelun avulla. Kun perinteiset menetelmät eivät tuottaneet tulosta, hän laittoi hakuilmoituksen Facebookiin.
Koskettava tarina räjäytti sosiaalisen median. Päivässä hakuilmoitus oli jaettu yli 10 000 kertaa. Keino pääsi Armaan jäljille. Tämä oli avioitunut pian sodan jälkeen ja muuttanut Kuopioon. Elämäntyönsä hän teki toimittajana ja kirjoitti muun muassa urheilujuttuja Ilta-Sanomiin.
Armas ehti kuolla niinä vuosina kun Keino etsi isotätinsä kirjerakkautta, eivätkä Armas ja Terttu koskaan tavanneet. Armaan ja Tertun tarina ei ole matrikkelin ainoa rakkaustarina, sillä Pertti Salminen kertoo Äänislinnan sotavankileirillä vartijana toimineesta Lintulan Villestä eli Vilho Viitaniemestä, joka avioitui sotavangiksi joutuneen Anni Kononovin kanssa.
Salminen kirjoittaa myös rauhan ajan veteraaneista, rauhanturvaajista. Lisäksi kirjassa on artikkelit veteraanijärjestön synnystä ja toiminnasta, lottien ja vapaaehtoisten naisten toiminnasta ja jälleenrakennusajasta. Veteraanin puheenvuoron on kirjoittanut Into Uusitalo.
