Tässä äskettäin tuli katsotuksi televisiosta Ajankohtaisen kakkosen Tuomio-iltaa. Ensin pähkäiltiin oikeuden tekemien päätösten kohtuullisuutta, sitten tuomittujen kohtaloita. Studiossa oli suomalaisen yhteiskunnan jäseniä laidasta laitaan. Oli pari kansanedustajaa, tuomareita, rikosten uhreja ja myös vankeja, jopa murhista elinkautista tuomiota kärsiviä.
Kun elinkautisvangit saivat puheenvuoron, niin se järkytti. Että kolme murhaa tehnyt mies tuntui tavalliselta ihmiseltä, sitä on tasaista elämää viettäneen ”kunnon ihmisen” vaikea käsittää. Huipputason asianajaja Heikki Lampela esitti näkökantanaan, että usein raskaisiin rikoksiin syyllistyneellä on ollut ankea lapsuus ja nuoruus. Hän varmaan tietää mistä puhuu, koska on tutustunut moneen murhamieheen henkilökohtaisesti puolustaessaan asiakkaitaan pitkien oikeusprosessien aikana.
Näin mummoihmisen järjellä asiaa puntaroiden voi tajuta, että aina kodin eväät eivät olleet parhaat mahdolliset. Ehkä avuton pikkupoika sai rumista puheista toisella kertaa karkkipussin ja toisella kertaa remmiä. Ehkä äiti ei krapuloissaan kestänyt lapsen itkua, siksi telkesi tämän parvekkeelle. Vaihtuvat olosuhteet, kumppanit ja asuinpaikat estävät lasta kokemasta turvallisuutta. Surullista vain sekin, että laiminlyövä ja pahoinpitelevä isä tai äiti on voinut itse kokea samaa. Joskus tämä surullinen malli jatkuu kolmanteen ja neljänteen polveen.
Kun sitten murrosikäinen lohduttautuu päihteillä, ei siitä hyvää seuraa. Koulu voi jäädä kesken, työpaikkaa ei löydy, itsetunto on heikko. Kun ei ole rakentavia harrastuksia, niin vapaa-aikana notkutaan kulmilla. Joskus sorrutaan ryöstöihin rahapulassa. Halventavat ivapuheet saavat nyrkit ja puukotkin liikkeelle.
Kun matkustaa junalla kohti Helsinkiä, niin radan varressa joutuu katselemaan vankilan korkeita muureja. Vierailu talon sisällä voisi olla ahdistavaa. Miltä tuntuu niistä, jotka sinne on suljettu kymmeneksi vuodeksi?
Aikoinaan puhuttiin Härmän häjyistä ja puukkojunkkareista, jotka syyllistyivät lukuisiin veritekoihin. Pohjanmaalla tapahtui myöhemminkin surmia, yleensä häissä, joissa oli tarjolla vahvaa pontikkaa. Eräs mummon naapuri oli ollut nuorena taposta linnassa. Asiallinen mies, ammatiltaan teurastaja. Keski-iässä hän itse tuli häissä puukotetuksi hengiltä
Joissakin kulttuureissa on vähän kuin perinteenä se, että edellisissä sukupolvissa tehdyt veriteot pidetään muistissa. Sukujen välinen yhteistyö ei sovi. Voivatko lastenlastenlapsetkaan olla esimerkiksi koulu- tai työtovereita keskenään? Avioliitto ”vihasukujen” jäsenten kesken tuskin sallitaan.
Meillä ei onneksi tämä ole kirjoittamaton sääntö. Meidän ei ole pakko vihata. Viime aikoina on näillä main alkanut tuntua siltä, että sisällissodan traumat alkaisivat hellittää, kun uudet sukupolvet elävät uutta aikaa.
Jostakin tuli taas vastaan tieto siitä, että Luopioisten kirkonkylässä nykyisen venesataman vieressä oli aikoinaan punaorpojen lastenkoti. Useissa vastaavissa laitoksissa orvot kasvatettiin isänmaallisiksi ja kristillisiksi kovallakin kädellä. Luopioisissa laitoksen johtajana oli kouluneuvos Aarre Kailanpään äiti, joka ilmeisesti oli aika ihmisystävällinen kasvattaja.
Mymmeli
