On vaikea hengittää, mutta hymyilen silti. Hymyilen, ettei kukaan näkisi pakokauhua kasvoillani.
Sisimpäni on käynyt itseään vastaan ja sota riehuu säälimättömästi sisälläni. Sota on vienyt hiukseni ja voimani, nujertanut minut valkoiseen vuoteeseen piippaavien koneiden huollettavaksi.
Kaksi päivää. Kaksi päivää on 48 tuntia. Sitten sulkisin silmäni avaamatta niitä enää.
Miten tässä näin kävi? Minä elin, suunnittelin kesää ja ensi joulua, vaadin lippuja festareille ja mökötin kotiaresteista. Vierailin ystävilläni ja mietin sitä yhtä tiettyä. Nauroin, riitelin ja tanssin vesisateessa. Haaveilin seikkailuista sademetsissä, purjehtimisesta valtamerillä, riippuliidosta Ranskassa, Italian öistä ja Alppien auringosta.
Niitä en ehdi tekemään 48 tunnissa. Olen monitorien vanki ja valkopukuisten ihmisten armoilla.
Kaikki on niin valkoista, mutta valkoisella taustalla musta tyhjyys on enemmän läsnä ja se leijuu kaikkialla.
”Olen niin pahoillani puolestasi”, minulle soperretaan, mutta pudistan päätäni.
”Älä. Elä minunkin puolestani”, komennan.
Puhuminen vie niin paljon voimia. Sota myrskyää yhä kovemmin ja minä olen niin kamalan uupunut. Jos sulkisin silmäni, edes hetkeksi…
48 tuntia on lyhyt aika, mutta se riittää rakastamiseen ja hyvästelyyn.
48 tuntia. Onko enää sitäkään? Minä vajoan pimeyteen hymy huulillani.
En voittanut sotaa, mutta viestini meni perille.
