Kasvipalsta, Tuomo vastaa
Juhannuksen aikaan tuli esille kysymys kasvien risteytymisestä. Katselimme pihalla vaaleanpunaista puna-ailakkia, joka muutenkin oli melkoisen tarkasti puna- ja valkoailakin väliltä eli oli näiden kahden risteymä.
Normaalisti kasvit niin kuin eläimetkin saavat itsensä kaltaisia jälkeläisiä, mutta poikkeuksiakin sattuu. Aikoinaan 1700-luvulla perin hurskas ruotsalainen kasvitutkija Carl von Linné uskoi aikalaistensa tavoin, että Jumala on luonut jokaisen lajin sellaiseksi kuin se on ja antaessaan eliöille tieteellisiä nimiä hän piti tämän mielessään. Yhden poikkeuksen hän salli. Hän katseli Upsalan lähellä Alsiken kaupungissa apilaa, joka oli niin selvästi punaisen ja valkoisen apilan väliltä, että hän oli vakaasti sitä mieltä, että kyseessä on risteymä ja niin alsikeapila sai tieteellisen nimensä Trifolium hybridum eli kolmilehtinen risteymä. Linnén olisi pitänyt pysyä vakaumuksessaan, sillä kyseinen apila ei ole risteymä, vaan ihan oma lajinsa. Sen sijaan maailmassa on paljon muita risteymiä.
Ailakkiristeymä on kaunis ja se onkin usein ollut syynä, että puutarhoilla on luotu risteymiä. Näin on saatu näyttäviä, suurikukkaisia, kauan kukkivia ja kestäviä lajikkeita myyntiin. Onpa menty niinkin pitkälle, että on risteyttämällä saatu kasvin heteet ja emit pois, jolloin kukka kukkiin ja kukkii lähes loputtomiin. Tällainenhan on suurikukkainen koristeorvokki. Myös ravintokasvien kohdalla on etsitty satoisia, maukkaita ja taudinkestäviä lajikkeita risteyttämällä. Monet ulkomaiset hedelmät ovat juuri tällaisia risteymätuotteita. Niitä ei luonnosta sellaisenaan tapaa, esimerkiksi tuttu appelsiini lienee mandariinin ja pomelon risteymä. Sadoista banaanilajeista on saatu risteyttämällä nykyiset mehevät hedelmät.
Luonnossa risteymiä syntyy hyvinkin usein, niitä vaan ei aina tajua risteymiksi. Hyvä esimerkki on pajujen suku. Meillä kasvaa parikymmentä pajulajia, joista useat risteytyvät keskenään. Niinpä ojien pajukot saattavat olla kaikki risteymäperäisiä eikä niistä enää alkuperäisiä lajeja pysty helpolla löytämäänkään. Risteymät saattavat risteytyä takaisin kantavanhempiensa kanssa tai uusien lajien kanssa niin, että samassa kasvissa voi olla perimää useammaltakin pajulajilta. Kerran löysin pienen pensaan, josta olisi voinut sanoa, että siinä on sekaisin viittä eri pajulajia. Tällä tavalla on saatu koristepajujakin aikaan. Onhan koristeellinen terijoensalavakin salavan lajike, mutta varsinaista salavaa ei tiettävästi meillä kasva ollenkaan. Lajikkeen oletetaan syntyneen Karjalan kannaksella risteymätuotteena.
Monet luonnon risteymät pystyvät elelemään ja lisääntymäänkin ilman kantavanhempiaan. Tällaisia ovat pajujen lisäksi esimerkiksi viitaorvokki, piennarmatara ja puutarhamansikka. Niiden erottaminen kantalajeista on joskus vaikeaa. Viitaorvokin kohdalla pitää tuijotella lehden alapinnan karvoja, piennarmataran kohdalla kukan väriä ja puutarhamansikan tunnistaa tietenkin mausta. Mesimarjan ja lillukan risteymä mesilillukka on mennyt ihmisen kannalta huonoon suuntaan, kun se on saanut mesimarjan kukan kauniin värin ja lillukan hedelmät. Aina ei luonnossa mene niin kuin ihminen haluaisi. Puutarhoilla pyritäänkin risteymistä löytämään meille sopivia kantoja, ja niitä vaalitaan – jopa patentoidaan – jotta laatu säilyy tulevillekin sukupolville. Paljon puhuttu geenimuuntelu on sitten saman asian toinen puoli. Luonnon risteymissä se tapahtuu ikään kuin luonnostaan, mutta ihmisen muuttaessa geenejä nopeutetaan valintaa ja tehdään asiasta mekaanista ja joidenkin mielestä vaarallista.
Mutta se saattaakin olla jo aivan toisen pakinan aihe.
Tuomo Kuitunen
