Mummon murinat
Meitä ihmisiä on monenlaisia. Kauneus, rikkaus, hengenlahjat ja terveys eivät osu kaikille tasapuolisesti. Myös elon vaiheissa on eroja, aina ei onni ole suopea yhtälailla. Vaan sitten on vielä sellainenkin juttu kuin oma suhtautuminen elämän koettelemuksiin. Näin vanhana tulee miettineeksi sitäkin asiaa.
Tuttavapiirissä on monia, joilla ei aina ole ollut helppoa, mutta silti he ovat iloisia ja tyytyväisiä. Yksi sotaveteraani on yhä lupsakka leikinlaskija. Eräs varakas ja tyylikäs rouva on aina hapan. Kunpa itse osaisi yhä elää vain tätä hetkeä, entisiä kaivelematta, kitkeröitymättä ja nuorempia syyllistämättä.
Mummo tuli miettineeksi, ovatko iloisuus ja valoisuus synnynnäisiä ominaisuuksia vai voiko niitä elämän koulussa oppia. Kenties joku on nuorena oikea ilopilleri, mutta avio-ongelmat, työn vaivat ja muut riesat saavat hymyn hyytymään ja ilon katoamaan. Kuinkahan paljon asiaan vaikuttaa ammatinvalinta ja työ? Tai työn puute? Pitkäaikaistyöttömyys ei yleensä tee hyvää, entisestä naurusuustakin voi tulla hapannaama.
Eri ammatit varmaan muokkaavat ihmisiä erilaisiksi. Kaupparatsu on luultavasti lupsakampi kuin poliisi tai armeijan upseeri. Asiakaspalvelussa ja hoivatyössä ei sovi olla koppava. Täytyy ihan ihailla vanhusten luona käyviä kotihoitajia, he tuovat iloa yksinäisten elämään. Työuralla opittu käytös voi säilyä eläkevuosiin saakka. Myyntimies yrittää yhä myydä, esimerkiksi ideoitaan lastenlapsille. Upseeri ottaa komennon ikämiehenäkin, vaikka olisi parempi olla nöyrää poikaa, kun on jo toisten avun tarpeessa.
Kun muistamme nuoruutemme aikoja, niin monessa työssä kuului olla hyvin virallinen. Näin oli usein valtion ja kunnan hommissa. Sosiaalisihteerin toimenkuvaan sopi kohtuullinen pelottavuus, jotta köyhät tulivat apua anelemaan vasta hengenhädässä. Nimismies oli tiukka herra. Lääkäri ei turhia rupatellut. Opettaja oli usein arvovaltainen komentaja. Ei silloin tarvinnut olla oppilaille kiva kaveri, jota puhutellaan etunimellä.
Mistähän johtui, että entisaikoina viranhaltijat usein kokivat olevansa rahvaan yläpuolella? Oliko se yleismaailmallinen ilmiö vai jäikö se meille tsaarinajan virkakoneiston tyylistä? Nykyään on toisin. Asiakas on kohdattava ystävällisesti, jopa hymyillen. Ei ole tullut päivitetyksi kokemuksia kunnantoimistossa sen jälkeen, kun liityttiin Pälkäneeseen, mutta ennen ainakin hommat hoituivat paikallisessa julkishallinnossa hauskasti ja näppärästi. Luopioisten terveysaseman palveluja vanha käyttää usein. Kohtelu on uskomattoman ystävällistä, joustavaa ja tehokasta. Kaupunkilaiset lomailijat ovat ihmeissään: Ei meillä voisi tuollaista olla. No pikkukylässä ollaan näin etuoikeutettuja. Ja tuttujakin keskenään.
Poliisitkin täällä maaseudulla ovat kivoja. Näin on kokenut ainakin mummo, joka on aina toiminut jepareitten kanssa muissa merkeissä kuin rikoksesta epäiltynä. Yksi oli vuokraisäntä, yksi naitiin sukuun ja muuta samaan tyyliin. Meidän vaarilla sen sijaan poliisikielteisyys kesti keski-ikään saakka, koska oli joskus nuorena juonut pontikkaa julkisella paikalla ja joutunut putkaan. Vanhetessaan rupesi tykkäämään tuosta ammattikunnasta, kun tunsi vain reiluja paikallisia poliiseja. Vanhan Lyhdyn aikoihin toki myös helsinkiläisiä alan miehiä, joista moni oli – lomatunnelmissa ja vähän juomia nautittuaan – varsinainen ilopilleri.
Mymmeli
