Kangasalan Kirkkoharjun rinteellä yksinäisessä ja melkein asumattoman näköisessä talossa eli 1900-luvun alkuvuosista 1960-luvulle asti salaperäinen perhe. Se, mitä heidän elämästään kerrotaan ja tiedetään, on niin hämärää ja epätodellista, että heidän tarinansa voisi hyvin aloittaa sanoilla Olipa kerran…
Talon oli rakennuttanut Tampereen piirilääkäri Hjalmar Ilmoni, ja hän asui siinä kuolemaansa asti vaimonsa Fannyn sekä viiden täysi-ikäisen lapsensa kanssa. Muutamilla lapsista oli nuoruudessaan pyrkimyksiä itsenäistyä, mutta loppujen lopuksi jokainen päätyi asumaan Kangasalan kotiin.
Kellään heistä ei ollut omaa perhettä ja vain yhdellä pysyvä työpaikka, vaikka kaikki viisi olivat hyvin koulutettuja.
Heidän ystäväpiirinsä oli pieni, mutta siihen kuului suomalaisten kulttuurivaikuttajien kärkinimiä. Heidän varansa olivat olemattomat, mutta he auttoivat jatkuvasti itseään huono-osaisempia kaikella, millä voivat. Heillä ei ollut rahaa pitää huoneitaan riittävän lämpiminä, mutta ne täytettiin sen sijaan musiikilla, teatterilla, kirjallisuudella, uskonnolla ja filosofialla.
Heidän toinen toistaan omituisemmat hahmonsa saivat kyläläiset hyväntahtoisesti hymyilemään. Toisaalta Ilmoneissa oli erikoista hohdetta ja sisäistä voimaa, joka herätti kanssaihmisissä kunnioitusta ja arkuuttakin.
Keskimmäinen sisaruksista oli taidemaalari Einar Ilmoni jota pidettiin nuoruudessaan suorastaan taiteilijanerona, ja jolle ennustettiin aikanaan jopa johtavaa asemaa Suomen taiteessa.
Mutta vaikka Einar eli vain taiteelleen, taide ei koskaan auttanut häntä etenemään elämässä. Hän kuoli nälän ja vakavien sairauksien heikentämänä Kangasalan kodissaan läheisimpänsä, Aino-sisaren käsivarsille muusta maailmasta lähes täysin eristäytyneenä.
Monipuolisesti lahjakkaan, taiteellisen, hyvästä yhteiskunnallisesta asemasta lähteneen perheen tarina päättyi siihen, että sen viimeinen jäsen Arne vietiin kunnalliskotiin ja rapistunut talo tyhjennettiin kiireellä. Kulttuurikodin viimeiset jäänteet likosivat ja repeytyivät vesisateessa pihamaalla.
Sen pituinen se.
Surullinen ja aurinkoinen tarina
– Ei, ei se siihen päättynyt, sanovat professori, kirjailija Aulis Aarnio ja ohjaaja Ahti Jokinen.
Kaksikko tuntee Ilmonin perheen tarinan hyvin, sillä he työstävät siitä parhaillaan uutta näyttämötulkintaa. Ilmonien arvoitus esitetään ensi kesänä Ramppi-teatterissa. Ahti Jokiselle tulevan kesän näytelmä on viides ohjaus Ramppi-teatterissa ja toinen Ilmoneista kertova näytelmä.
– Haluamme tuoda esiin tarinan hohteen, ylevän, hengen täyttämän kulttuurimaailman, jossa Ilmonit elivät. Eivät he olleet säälittäviä. He elivät muistissaan perheen menneisyys, parempi maailma; he uskoivat kauneuteen, kurkottivat kohti jotakin tulevaa, jota ei vain koskaan tullut, Aarnio ja Jokinen selittävät.
Ilmonien tarina jos mikä on näyttämöllinen; draaman kaari olisi luultavasti sellaisenaan kelvannut Anton Tšehoville.
Jokinen haluaa myös ohjata tarinaa vahvasti näyttämöllisin keinoin lavastuksen, musiikin ja koreografian kautta. Siksi hänen rinnallaan työskentelee kaksi muuta teatterin ammattilaista, TV2:sta tuttu lavastaja Tapio Huilla ja koreografi Ari Numminen.
– Asiaan mennään sisään tunteen kautta, koska tunne vaikutti Ilmoneilla kaikkeen. Siksi lavastuksen, liikkumisen ja musiikin pitää ilmentää sitä yhdessä ja saumattomasti, Jokinen sanoo.
Itse näytelmän teksti pyrkii pureutumaan yhä syvemmälle ilmonilaiseen sielunmaisemaan, etsimään uusia, kätkettyjä kerroksia. Sanamukaisesti arvoituksia.
– Me voimme vain arvailla, miksi Ilmonit antoivat kaiken mennä niin kuin meni. Olen aina kuullut puhuttavan heistä, muun muassa oma äitini tunsi Aino Ilmonin hyvin, mutta silti olen ollut samojen arvoitusten edessä kuin muutkin. Siitä asti, kun otin vastaan teatterin pyynnön näytelmän saattamiseksi uuteen uskoon, tarina ei ole jättänyt minua rauhaan, se vain elää, Aarnio kertoo.
Ahti Jokinen arvelee, että Ilmonin sisarukset eivät rohjenneet ottaa vastuuta elämästään ja kohdata nykyaikaa. He turvasivat vanhempiinsa ja menneisyyteensä, yläluokkaiseen taustaansa.
Hän toteaa, että perheen status kesti vielä silloinkin, kun kaikki muu oli jo hajonnut.
– Ilmonit eivät olleet niitä, jotka ottivat vastaan apua. He olivat niitä, jotka auttoivat. Siitä pidettiin kiinni, vaikka heillä ei olisi ollut omankaan henkensä pitimiksi yhtään mitään. Siksi on mielenkiintoista tarkastella, mitä heille merkitsee ottaa vastaan ruokakori, almu, köyhänapu. Millaista on, kun statusta kaadetaan, Jokinen sanoo.
Hauras asumus, palava henki
Ilmonien elämän ulkoiset rajat saneli koko ajan kasvava köyhyys. Niin kauan kuin isällä oli lääkärin tulot, hän pystyi tukemaan aikuisia lapsiaan, mutta kun Hjalmar Ilmoni kuoli vuonna 1914, perhe jäi satunnaisten tulojen varaan.
Sairaanhoitajaksi kouluttautunut Aino teki kyllä väsymättä ja uhrautuvasti työtä Kangasalan seurakunnan diakonissana, mutta hänen palkkansa oli pieni ja siitä piti riittää koko perheelle.
Nuorin veli Olof oli työskennellyt poliisipäällikkönä Käkisalmessa, mutta hän menetti virkansa samana vuonna kuin isä kuoli, eikä sen jälkeen saanut muuta kuin väliaikaisia töitä. Olof oli ensimmäinen, joka jätti kodin – hän menehtyi sittemmin syöpään 45-vuotiaana.
Helmi oli näkövammansa vuoksi kykenemätön ansiotyöhön ja Arne ei kiertävän kirjakauppiaan ja saarnamiehen tuloilla saanut paljonkaan kokoon. Einarin tulot olivat myös niukkoja ja satunnaisia, ja hänen mahdollisuutensa ansaita vähenivät sitä mukaa, kun terveys heikkeni.
Äiti Fanny Ilmonin päivien päätyttyä elossa olevat sisarukset jäivät Kirkkoharjun kotiinsa keskenään. Melko lailla kirjaimellisesti he ”elivät hengellään”. Talo oli kylmä ja rapistui, ruokaa ja vaatteita oli vaikea hankkia, ei ollut rahaa. Kun Ainokin vielä loukkaantui onnettomuudessa eikä kyennyt sen jälkeen tekemään työtä, katkesi ainoa niukka mutta säännöllinen tulovirta.
Mutta Ilmonin sisarusten haaveet ja unelmat eivät koskaan olleet kotoisin aineellisesta maailmasta, joten ne elivät ilman sitäkin.
– Kunnioitan Ilmoneja suuresti, vaikka olenkin joskus näytelmää kirjoittaessani miettinyt, mitä ihmettä näistä pölkkypäistä saisi irti, Aulis Aarnio nauraa.
Hän toteaa, että kaikkein näytelmän tekijöiden kannalta on vain kiehtovaa, että Ilmonien arvoitusta ei voi ratkaista lopullisesti eikä ammentaa sitä koskaan tyhjiin.
Arvoituksen tutkistelijoita
Einar Ilmoni (1880–1946) valmistui aikanaan taidekoulusta, joten hän oli täysin koulutettu kuvataiteilija. Tyyliltään hän oli lähinnä symbolisteja; hän oli viivankäytön sekä omanlaisensa hillityn, pehmeän ja surumielisen värimaailman mestari, jonka teosten aihepiiri keskittyi paljolti luontoon, uneen ja kuolemaan.
Hän piti elinaikanaan joitakin näyttelyjä ja hänen töitään oli mukana yhteisnäyttelyissä, mutta hänen taiteensa sai vain harvoja ymmärtäjiä eivätkä teokset myyneet. Hänen oma hauras psyykensä ja sisäiset ristiriitansa sekä heikko fyysinen terveytensä rajoittivat työntekoa.
Einar Ilmonille kävi kuten monille muillekin taiteilijoille alasta riippumatta: teoksia alettiin arvostaa, kun tekijä itse ei ollut enää sitä näkemässä. Monet asiantuntijat ovat tosin sitä mieltä, että Einar Ilmonin kyvyillä olisi voinut saavuttaa paljon enemmän.
Todennäköisesti hän olisikin päässyt taiteilijana pitemmälle, jos hän olisi elänyt taloudellisesti turvatummin ja saanut enemmän hoitoa sairauksiinsa. Toisaalta on mahdotonta tietää, miten paljon hänen ahdistunut ja sulkeutunut sisimpänsä olisi siinäkin tapauksessa säädellyt luomistyötä.
Håkan Gadolin julkaisi vuonna 1952 teoksen Einar Ilmoni – Kangasalan erakko, joka sisältää sekä perusteellisen elämäkerran että Ilmonin taiteen analyysia. Teos herätti kiinnostuksen taiteilijaa kohtaan, ja vuonna 1954 pidettiin Hämeenlinnan Taidemuseossa laaja muistonäyttely.
Mutta siinä vaiheessa Einar Ilmoni itse oli ollut jo kahdeksan vuotta poissa ja vienyt arvoituksensa mukanaan hautaan.
Vuonna 1997 FM Sisko Nieminen julkaisi uuden tutkimuksen Ilmonista ja hänen taiteestaan, ja hänen teoksensa Einar Ilmoni – yksinäinen kilvoittelija julkistamisen yhteydessä pidettiin uusi näyttely Hämeenlinnassa. Näyttelyjä on pidetty myös muun muassa Taidesalongissa Helsingissä. Kangasalla näyttelyitä on ollut kahteen otteeseen, vuosina 1964 ja 2003.
Originellin taiteilijan ja hänen perheensä elämä on kiehtonut pitkään kotiseutuaiheilla läpilyönnin tehnyttä Ramppi-teatteria, joka on esittänyt Kangasalan kesäteatterissa Aulis Aarnion kirjoittamat Ilmoneista kertovat näytelmät Haaveiden talo vuonna 2003, jonka ohjasi Panu Rajala ja Viisi sisarusta vuonna 2009 Ahti Jokisen ohjauksena.
