Kuusikymmenluvun alussa mummo oli tanssilavalla kuuntelemassa, kun tuore tähti Katri Helena kertoi puhelinlankojen laulamisesta. Kappale osui korvaan taas eräänä päivänä ja piti ruveta vallan miettimään, mitenkäs niiden lankojen kanssa nykyään oikein on. Vieläkö laulavat, edes täällä Luopioisissa, vai onko kaikki johdot kaapeloitu maan alle?
On pitänyt marraskuun harmaudessa miettiä myös sitä, että jos lopultakin uskaltaisi luopua vanhasta kunnon lankapuhelimesta. Sitä on pidetty voimassa ”pahan päivän varalta”. Mutta yhä kalliimmaksi tuo ”varmuuden vuoksi” tulee, ja Sonera houkuttelee meitä uusille tavoille. Ilmeisesti verkko on kallis ylläpidettävä, ainakin täällä maaseudulla.
Vanhoille epäilijöille kerrotaan, että uusi käytäntö tulee meille paljon edullisemmaksi ja silti meidän näkökulmasta kaikki on kuin ennen: säilyy se vuosikymmenten ajalta tuttu kotinumero ja konekin siinä pöydällä on entisenlainen, ei mikään pikkuriikkinen kännykkä.
No kai sitä on vanhalla iälläkin uskallettava ryhtyä muutoksiin. Tuntuu siltä, että yhden puhelimen varaan ei voi jäädä. Taloudessa pitää olla varavehkeitä, jos virta on päässyt loppumaan ja tunnusluku unohtumaan. Tai jos yksi känny on hukassa, täytyy soittaa toisesta kuullakseen, missä se pirisee.
Nämä uudet laitteet kuuluvat nykyihmisen toimenkuvaan. Kun katselee pakolaismiehiä, niin huomaa miten välttämätön matkapuhelin on. He pystyvät lähettämään kotijoukoilleen tietoa, että on päästy elävänä Välimeren yli ja eteenpäin mennään. Sitä vain ihmettelee, mistä ahtaissa leireissä aina saa tarpeellista virtaa ladatuksi. Entisinä maailmanaikoina oli viestintä vielä epävarmempaa. Ei saanut kuukausiin tietoa, oliko Amerikkaan laivalla lähtenyt onnenetsijä päässyt perille ja edelleen hengissä.
Toisen maailmansodan aikaan oli ensi kerran radiopuhelimia. Kun niitä alkoi sitten siviilielämässäkin esiintyä, niin ne olivat tosi suuria. Laite mahtui auton takakonttiin ja painoi tuollaiset neljäkymmentä kiloa. Huhhuh! Silloinpa ne olivat jo paljon pienempiä, kun mummo ensi kerran näki tämän ihmehärvelin taksimiehellä. Eikös se mennyt niin, että ensin mies puhui itse. Sitten sanoi, että ”kuuntelen” ja käänsi kai jotakin vipua. Molempiin suuntiin ei ääni kulkenut samaan aikaan. Se taisi olla kuusikymmenlukua se.
Oltiin ehkä jo yhdeksänkymmentäluvulla, kun nykyisentyylisiä matkapuhelimia alkoi tuttavapiirissä yleistyä. Kalliita ne ensin olivat, eivät kaikki voineet tai raaskineet sellaista hankkia. Puhelutkin olivat kalliita. Nyt saa koneita halvalla, ja soittokin on sopuhintaista. Kehitys kehittyy. Kännykät lisääntyvät huimaa vauhtia. Viime vuosikymmenen lopulla oli maailmassa jo neljä miljardia matkapuhelinta. Miten lieneekään näinä päivinä?
Siitä lankojen laulusta vielä piti sanoa sen verran, että eikös silloin ennen ollut puhelinkeskuksia aika tiheässä. Menikös niistä jokaisella käyttäjälle oma johto? Eikös siten se sähkökin kulkenut muuntajalta joka taloon? Tolppia oli tienvarsissa tiuhaan ja lankoja riitti isommankin lintuparven istuttavaksi. Ei ole oikein jäänyt mieleen, miten asia oli kaupungeissa. Täytyisi varsin katsoa vanhoista filmeistä, lauloivatko puhelinlangat katuvierillä, kun Ansa ja Tauno elivät ensilemmen hetkiä Helsingin keväässä.
Mymmeli
