Valokuvauksen suuri mestari, kansanperinteen ja kansallismaisemien varhainen tallentaja, kirjailija, kääntäjä ja sanomalehtimies I. K. Inha oli myös polkupyöräilyharrastuksen edistäjä, polkupyöräkauppias ja kilpapyöräilijä. Sanaa polkupyörä oletetaan hänen keksimäkseen.
Vanhat Velot ry. on tehnyt kunniaa I. K. Inhalle julkaisemalla vuonna 2009 uudelleen toimitettuna hänen artikkelinsa Muistelmia polkupyöräretkeltäni, joka on julkaistu Uudessa Suomettaressa vuonna 1886. Artikkeli on kertomus Inhan 33 päivän pituisesta polkupyörämatkasta Saksan halki Tsekinmaalle, Sveitsiin ja Itävaltaan ja takaisin.
Inhan artikkelin kirjaksi toimittanut tekniikan lisensiaatti Mikko Kylliäinen esitteli teostaan viime sunnuntaina Kangasalan Kirjakahvilassa. Koska Inha oli retken tehdessään vasta 20-vuotias eikä vielä valokuvaaja, Kylliäisen kirja on kuvitettu mahdollisimman tarkoilla aikalaiskuvilla samoista maisemista, joihin Inha suuntasi matkansa.
Inhan syntymästä tulee tämän viikon torstaina 12. marraskuuta kuluneeksi 150 vuotta.
Moderni kulkupeli
Ensimmäiset polkupyöräilijät nähtiin Suomessa huhtikuussa vuonna 1869. Ensimmäisten pyörien eli ”pikakulkurien” polkimet olivat etupyörän keskellä ja niitä käyttivät eniten varakkaiden perheiden valkolakkiset ylioppilaspojat.
– Se on ainakin yleinen mielikuva. Tosiasiassa polkupyörillä ajoivat muun muassa kaupunkien käsityöläiset, ja niitä hankittiin naisille ja lapsillekin, Mikko Kylliäinen selitti.
Seuraavan vuosikymmenen aikana pyöräily yleistyi niin, että 1880-luvulla polkupyöriä käytettiin kaikissa yhteiskuntaluokissa. Käsityöläiset, maaseudun työväki ja torpparit valmistivat usein pyöränsä itse.
Varakkaimmat pystyivät ostamaan pyöränsä suoraan ulkomailta, mutta niitä myyviä kauppoja syntyi nopeasti Suomeenkin. Inha itsekin omisti pyöräliikkeen yhdessä veljensä Toivo Nyströmin kanssa.
Kylliäisen mukaan ei ole varmaa tietoa siitä, minkälaisella pyörällä I. K. Inha teki kuuluisan Keski-Euroopan retkensä, mutta hyvin mahdollista on, että se oli Rover-merkkinen moderni ketjuvetoinen kulkupeli, jollaista Toivo Nyströmin liike reklameerasi sanomalehdessä.
Ketjuvetoinen kaksipyöräinen oli vuonna 1886 tuore uutuus, aikaisemmissa malleissa oli polkimet etupyörän keskellä, tai niissä oli kolme pyörää.
Ilmarenkaita ei tuona vuonna vielä ollut käytössä, joten kovilla kumirenkailla menon täytyi olla tärisevää päällystämättömillä maanteillä ja mukulakivikaduilla. Kunnon vauhdin niillä silti sai.
– Inha eteni retkellään noin sata kilometriä päivässä, joten hänen matkavauhtinsa oli suunnilleen sama kuin minulla itselläni on vaihdepyörällä, ilmarenkailla ja hyvillä teillä, Kylliäinen totesi.
Kiitos ei turismille
Inha kieltäytyi olemasta turisti. Hän inhosi ajatusta ”joutilaasta” matkailusta ja ihannoi sen sijaan tutkimusmatkailijoita, jotka suuntasivat retkensä vaarallisille ja tuntemattomille seuduille kauas ihmisten asuttamista paikoista. Inhalle he olivat löytöretkeilijöitä, joiden matkoilla oli suuri tarkoitus, kun taas hotelleissa ja turistikohteissa aikaansa viettävät olivat hänen mielestään täysin turhanpäiväistä ja vastenmielistä joukkoa.
Eurooppaan suunnatulla pyöräretkellä, josta Inha oli haaveillut jo koulupoikana Hämeenlinnan lyseossa, oli tutkimusmatkan tavoitteet, vaikka reitti kulki tiheästi asutussa Keski-Euroopassa kaupungista kaupunkiin. Yhtä ainoaa yötä lukuun ottamatta Inha yöpyi halvoissa majataloissa sekä periaatteensa että matkabudjetin niukkuuden vuoksi.
Matkamuistiinpanoista selviää, että luonnonkohteet ja jylhät maisemat miellyttivät yksinäistä nuorta tutkimusretkeläistä mutta kaupungit herättivät vain vähän kiinnostusta, ja hän pyrki yleensä nopeasti pois niistä.
Inha osasi englantia, mikä ei ollut aivan tavallista hänen aikansa suomalaiselle. Mikko Kylliäinen kertoi, että Inhaa luultiinkin Keski-Euroopassa usein englantilaiseksi, koska hänen pukeutumisensa – polvihousut ja nuhruinen villapaita – viittasivat enemmän brittimatkailijoihin kuin huoliteltuihin saksalaisiin.
Yksi Sibelius meidän luokalta
Inhan matkoista, valokuvista, tutkimuksista ja polkupyöristä tiedetään paljon mutta hänestä itsestään ihmisenä melkoisesti vähemmän. Inha ei koskaan
perustanut perhettä, joten hänestä ei ole jäänyt jälkikasvun tallettamaa tietoa.
I. K. Inha (aikaisemmin Konrad Into Nyström) syntyi Virroilla varakkaan virkamiesperheen lapsena. Hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1884 Hämeenlinnan lyseosta, missä hän oli opiskellut yksityisesti ylimääräisiä vieraita kieliä ja toimittajan työtä.
Hänellä ei ollut kovinkaan paljon ystäviä, ja enimmät tutkimus- ja pyöräretkensäkin hän teki yksin. Hän oli lahjakas, kokeilunhaluinen ja monipuolinen ihminen, mutta häntä on kuvattu varsin omalaatuiseksi.
– Inha oli ilmeisesti jollakin tavoin sosiaalisesti kömpelö eikä hän koskaan sopeutunut kovin hyvin seuraan, Mikko Kylläinen kertoi.
Koulussakaan Inhalla ei ollut paljon läheisiä ystäviä, mutta kotona Inha on saattanut joskus sanoa: ”Se Janne Sibelius meidän luokalta…”, sillä tuleva säveltäjämestari oli hänen ikä- ja luokkatoverinsa.
Samaan ikäluokkaan ja koulutoveruksiin kuului myös pälkäneläinen sepän poika Severi Nyman, josta varttui runoilija ja kansanopistomies Severi Nuormaa.
Suuret saavutukset, menetetty elämä
Sibelius oli yksi niistä, jotka ymmärsivät Inhaa ja ystävystyivät tämän kanssa, ja he pitivät kauan yhteyttä, kunnes Inha alkoi sairastaa ja erakoitua.
– Noin 40-vuotiaana Inha ilmeisesti ymmärsi, ettei hänellä koskaan tule olemaan perhettä. Siitä alkoivat pitkät masennuskaudet, joiden aikana hän vähitellen ajautui syrjään maailmasta ja sen tapahtumista. Hänen kirjoituksensakin olivat sen jälkeen paljolti kuvausta menetetystä elämästä, Kylliäinen kertoo.
Inha kuoli Helsingissä vuonna 1930. Hänen monipuolisen uransa kaikkein merkittävimmät saavutukset ovat valokuvauksen alalta, ja jälkimaailma onkin nimennyt hänet Suomen kansallisvalokuvaajaksi.
Mikko Kylliäinen totesi, että polkupyöräily merkitsi Inhalle aina pääsyä irti arjesta ja ahdistavasta kaupunkiympäristöstä, matkantekoa omien voimien varassa. Se oli yhtymäkohta Inhan ihannoimiin tutkimusmatkailijoihin, kosketus luontoon ja vapauteen.
