Mummon murinat
Me mummot olemme tottuneet näihin saakka ajattelemaan, että Suomessa uskaltaa elää vanhaksi. Ei meitä jätetä heitteille, vaikka raihnastumme. Viime aikoina on puhuttu ja kohuttu sotesta. Kunpa ymmärtäisi, mitä tämä uudistus merkitsee. Voiko yhä tuntea elonsa turvalliseksi? Liekö unta vai totta, että 1990–luvun alussa tehtiin uudistus kustannusten jaossa kuntien ja valtion kesken?
Mummo muistaa olleensa kuunteluoppilaana valistustilaisuudessa Luopioisten Seuratalolla. Vaan nyt ei oikein muista, miten se uudistus silloin meni. Olisiko ollut aikaisemmin niin, että valtio maksoi määrätyn prosentin kaikista terveydenhoidon, koulutuksen ynnä muista kuluista. Paperisota oli varmaan suuri. Uudistus oli ehkä sellainen, että valtio antoi tietyn potin ja kunta sai melko vapaasti päättää, miten rahat käyttää.
Unettomina öinä tunkee mieleen pelko, että tulee piankin kestävyysvaje, kun me elämme liian vanhoiksi. Liian kauan olemme eläkkeellä. Hoitosektoriakin rasitamme. Ovatko nuoremmat lyhytnäköisiä, kun opettavat meitä elämään terveellisesti? Olemme vaihtaneet voin kevytlevitteisiin ja täysmaidon rasvattomaan. Kohta lopetamme lihan ja makkaran syönnin. Tupakanpoltto on lopetettu. Viinaksien käyttöä on kohtuullistettu. Täysraittiutta esiintyy lähipiirissäkin. Liikuntaa harrastetaan. Jotkut ikätoverit juoksevat jopa maratonia. Niin, että kyllä se eliniänodote vain jatkuvasti kasvaa.
Kun me oltiin nuoria, eivät seitsenkymppiset naiset olleet Paula Koivuniemen kaltaisia ketteriä tyttöjä. Ikääntyneet miehetkään eivät näyttäneet lavatanssien sankareilta. Ei ikänsä ruumiillista työtä tehnyt enää eläkeiässä alkanut urheilua harrastaa. Kuntoliikunta sopi kaupungin herroille.
Muistoja entisajoista tulee mieleen. Lääkäriin ei vähästä lähdetty. Aikavarauksia ei nykytyyliin tehty, vaan aamulla mentiin kunnanlääkärin odotushuoneeseen jonottamaan. Ketterästi kymmenien ihmisten jono lyheni. Voi olla, että viisi minuuttia per potilas. Paperisota oli vähäistä. Tohtori tutki ja kirjoitti reseptit. Joskus lähetti sairaalaan hoitoon.
Perhepiiristä on mieleen jäänyt eräs menneisyyden potilastapaus. Mummon isoveljellä oli sota-aikana kipeä umpisuoli. Kun vihdoin tajuttiin, että on tosi kysymyksessä, mentiin lääkäriin. Sitten seitsenvuotias pääsi sairaalaan leikattavaksi. Tilanne oli päässyt jo pahaksi, umpisuoli puhjennut, seurauksena oli vakava vatsakalvontulehdus. Poika jäi eloon. Se oli ihme. Lääkäri oli sanonut, että vain yksi sadasta selviää. Silloin ei vielä ollut antibiootteja tulehdusten hoitoon.
Toinen läheiselle sattunut tapaus liittyi synnytykseen. Kuusikymmenluvun alku, pieni kunnansairaala, jossa sisar sai vauvan. Pienokaisen hengitys ei alkanut toimia, ja tunnin kuluttua hänet merkittiin kuolleeksi. Todennäköisesti lääkäri ei ollut paikalla. Silloin käytäntö oli se, että kunnanlääkäri (heitä saattoi olla kaksikin) piti normaalia vastaanottoa. Sitten oli päivittäiset kierrokset sairaalassa. Leikkauksiakin he tekivät johonkin aikaan päivästä. Erikoistuminen ei ollut nykyisenkaltaista. Varustetasokin vaatimatonta.
Nykyään lasten syntymiset suurissa sairaaloissa ovat varmaan turvallisia. Vaikka toisaalta, esimerkiksi Lapissa voi olla satojen kilometrien taksimatka keskussairaalaan. Saattajalla tai taksikuskilla voi olla huomattavasti vähemmän keinoja tilanteen hoitamiseen kuin entisajan kätilöillä. Ai niin, onhan meillä nyt käytössä ambulanssi-helikoptereita.
Mymmeli
