Kolmikanta-konsensus on ajautunut keskelle karikkoa. Työmarkkinaosapuolten eliitti häärii asian ympärillä toisiaan osoitellen. Vallitseva mieliala on: tämä on ehtoni, muuten ei käy.
Hallitus on laatinut ohjelmansa tavoitteena maan talouden tervehdyttäminen. Lääkkeet ovat kovat. Ohjelma ei ole välttämättä tasapuolinen eikä ehkä oikeudenmukainenkaan, mutta ainoa, joka koskee koko kansantaloutta. Hallituksen asema on epäkiitollinen, kiitosta tai kannatusta ei ole odotettavissa. Opposition lisäksi eri alojen asiantuntijat etsivät perusteita hallituksen pyrkimysten kaatamiseksi. Kaikki kivet ja kannot käännetään. Hallitus on useaan kertaan tarjonnut työmarkkinajärjestöille mahdollisuutta yhteiskuntasopimuksen tekemiseen, mutta tarjottu ”pihvi” on aina ollut joko liian kylmä tai liian tulinen.
Ehkä ”pakkolakien” pelossa työmarkkinaosapuolet löysivät, tosin perinteellisellä hitaudella, neuvottelupöydän, jossa yhteistä vastinetta hallitukselle lähdettiin rakentamaan SAK:n johdolla. Tuloksia ja merkkejä orastavasta joustavuudesta saatiin, kun ryhmä esitteli ehdotustaan.
Mutka matkaan tuli, kun EK ilmoitti, ettei se enää osallistu jatkossa keskusjärjestöjen palkkoja ja työehtoja koskeviin neuvotteluihin. Kun samaan aikaan SAK ja STTK ovat rakentamassa uutta edunvalvontaliitoa, jonka neuvottelukumppani irtautuu yhteistyöstä, nousee esiin kysymys, miten uutta keskusliitoa voidaan jatkossa hyödyntää? EK:n ilmoitus johti AKT:n puheenjohtajan Marko Piiraisen ilmoitukseen siitä, että liitto ei osallistu yhteiskuntasopimusneuvotteluihin. Piirainen myös muistutti lakkoaseesta, jos asiat eivät luonnistu hänen toivomalla tavalla.
Selkeä ehto on, että hallituksen tulee vetää pois ”pakkolakiesitykset”. Myöhemmin hän antoi ymmärtää liiton voivan osallistua neuvonpitoon, jos hallitus taipuu. Sitä ei kuitenkaan ole odotettavissa Sipilän taholta ilman työmarkkinaosapuolten yhteistä ja hyväksyttävää ehdotusta. AKT:n Piiraisen jättäytyminen pois neuvotteluista johti EK:n päätökseen lopettaa neuvottelut, koska AKT sen mukaan voi koska tahansa pysäyttää Suomen liikenteen, satamatoiminnat mukaan luettuina.
Neuvottelujen kaatajaksi SAK:n Lauri Lyly nimesi EK:n. Kehä umpeutui. Pääministeri Sipilän toive on, että neuvotteluja jatketaan. Samanlaisia lausuntoja on esitetty myös ammattiyhdistysjohtajien taholta.
Aika näyttää voittaako järki tunteet. Neuvottelujen uskottavuutta on nakertanut SAK:n puheenjohtajan Lauri Lylyn neuvotteluasema. SAK:n vahvan miehen, Metalliliiton Riku Aallon, julkinen ulostulo lausunnolla ” mitään etujen heikennyksiä ei tulla hyväksymään”, ei anna Lylylle paljon mahdollisuuksia. Lisäksi AKT:n Piiraisen itsenäinen sooloilu asetti Lauri Lylyn noloon asemaan nostaen esiin kysymyksen: ”kuka johtaa SAK:ta?”
Meille kansalaisille on kerrottu ja vakuutettu, että Suomi on sopimusyhteiskunta. Sopimustie tuottaa hyvinvointia koko kansakunnalle. Nyt kun kansantalous ja kansakunta konsensusta mitä kipeimmin tarvitsisivat, valmiudet siihen ovat hukassa. Ajatteleva kansalainen kysyy, olenko tämän ansainnut. Epäonnistumiset kansantalouden alueella heijastuvat viime kädessä kansalaisten arkeen. Vaikeammassa asemassa ovat vasemmiston retoriikassaan esiin nostamat ” sairaat, vanhukset, työttömät, yksinhuoltajat ja syrjäytyneet”, joiden taloudellisen aseman turvaaminen odottaa toteuttamista. Kohtuullisen ratkaisun löytyminen ei liene mahdottomuus sillä asiantuntemuksella, jonka tuloksia on kirjattu moniin selvityksiin. Kaikki on tahdosta kiinni.
Tosiasia lienee se, että hallituksen yksipuolinen toiminta ajaa kansakunnan ennennäkemättömiin ongelmiin. Vakavasta tilanteesta ei selvitä syyllisiä etsimällä ja nimeämällä. Tarvitaan rakentavia, ratkaisukeskeisiä avauksia hallitukselta, poliittisilta puolueilta, työmarkkinaosapuolilta, kansalaisia unohtamatta: valmiutta kompromisseihin. Ilman asennemuutosta emme tule onnistumaan.
Risto Helminen
