Tuli oltua yökylässä yhden iäkkään sukulaisen luona. Mukava vierailu noin yleensä. Iltapalat ja aamupuurot olivat ihan maittavia. Rupattelu luisti vanhasta tottumuksesta, mutta sitten yhtäkkiä tapahtui asia, joka tuntui oudolta. Emäntä alkoi pestä kenkiään tiskipöydän altaassa. Tuli mieleen, että hänkin taitaa olla jo vähän vanhuudenhöperö. Kun sitten syötiin lounasta, tuo ”tiskaus” jotenkin pyöri mielessä ruokahalua vähentävänä asiana.
Kun myöhemmin tuli ihmetellyksi asiaa kotipiirissä, niin sanottiin, että onhan itselläsikin omituisia tapoja. Piti oikein ruveta pohtimaan, kuinka höperö sitä jo onkaan muitten silmissä, kun omasta mielestään on yhä melko fiksu. Kyllähän näitä pöljyyksiä on sattunut. Hiihtoloman aikaan jäi hellan levy päälle, kun piti rientää taltuttamaan lastenlasten riitaa. Vaara oli ainakin siinä, että palovaroitin olisi voinut ruveta huutamaan. No, paikalla oli pitkäkoipisia miehiä, jotka olisivat tuoliltakin ylettäneet hälyttimen hiljentämään. Nyt selvittiin vain kitkerällä käryllä, joka hiljalleen haihtui läpivedolla. Mutta mummo sai kuulla kunniansa.
Kun vanhalle sattuu tuollaisia mokia, niin jatkossa on taas liiankin huolestunut asioista. Jos vaikka lähtee kaupassa käymään, täytyy tarkistaa moneen kertaan, että kaikki on kunnossa. Nuorempana taisi homma hoitua yhdellä silmäyksellä. Vanhana ei. Jos ollaan lähdössä viikon reissuun, niin voi sitä tarkistusten määrää: onko kaikki sähkövehkeet varmasti hoidettu, ei kai vesi missään valu, eihän ikkuna ole jäänyt auki? Onpa tullut muutaman kerran soitetuksi matkalta naapurille, jos tämä kokeilisi, että ulko-ovi on varmasti lukossa.
Kun oltiin nuoria, reissuun lähtö oli helppo juttu. Tuskin meni tuntiakaan, kun koko perheen kamat olivat kasassa, tuttipullot ja vaipat mukana, sekä rahat ja shekkivihot matkassa. Pankkikorttia, puhelinta ja laturia ei ollut vaivoina.
Nyt on toista. Pitää etukäteen tehdä pitkä lista kaikesta, mikä on otettava mukaan. Viimeistään edellisenä iltana pakkaa matkatavarat, tosin ne vielä muutaman kerran purkaa katsoakseen, että kaikki on varmasti tulossa mukaan.
Kuuluukohan normaaliin vanhuuteen, että mielellään ei yövy vieraissa kodeissa? Vai onko tällaisissakin asioissa hermoileminen tätä samaa vanhuudenhöperyyttä? Juhliin osallistuminen on myös kovasti stressaavaa: Yllättääkö suonenveto tai päänsärky? Saako hääkirkossa sopimattomasti yskänkohtauksen?
Naisilla ja miehillä on ilmeisesti hiukan erilaisia höperyyksiä. Jotkut miehet tarkkailevat koko ajan kuntoaan, sykettä ja verenpainetta. Heillä voi myös urheiluhulluus jatkua, vaikka on lääkitys päällä ja sydämen kanssa pitäisi olla kovasti varovainen. Joku lähtee heti herättyään lumitöihin, vaikka se on hengenvaarallista. Urheilukunnon menetys on osalle miehistä yhtä rankkaa kuin joillekin naisille kauneuden katoaminen. Ajokortin menetys on kuin maailmanloppu.
Sekä miehissä että naisissa on niitä, jotka vanhuudessa ovat sairaalloisen nuukia. Jollakin taas on hinku ostella koko ajan lisää tavaroita. Jos joku on aina ollut arvokas tyyppi, ei hän siedä sitä, että puoliso, jälkikasvu tai tuttavat nauravat hänelle. Pitäisikö olla ottavinaan oma hölmöilynsä huumorin kannalta, vaikka sitten salaa itkeskelisikin?
Joskus masentuu siitäkin, ettei lehdistä tai radion ja TV:n uutisista enää kovin hyvin saa selvää kuvaa asioitten tilasta ja maailman menosta. Onneksi Sydän-Hämeen Lehteä lukiessaan ymmärtää vielä melkein kaiken ja tuntee itsensä vain lievästi höperöityneeksi.
Mymmeli
