Kevään koittaessa iskee vanhaankin ihmiseen siivousvimma. Auringonpaiste saa kodin näyttämään sekavalta, joten taas kerran on syytä vähentää turhaa roinaa. Olisiko esimerkiksi kirjahyllyssä teoksia, joilla ei enää ole käyttöä? Luopioisten veteraanimatrikkeli ja kouluhistoria säilytetään seuraavalle sukupolvelle, mutta jos marraskuun vaaleissa ei USA saa naispresidenttiä, niin Hillary Clintonista kertova teos ehkä poistetaan. Paksu kirja, sietämättömän pientä tekstiä.
Viimeiset viisikymmentä vuotta on luotettavana oppaana ollut Otavan Iso Tietosanakirja, mutta nyt se alkaa tuntua vanhentuneelta. Tiedot eivät enää ole tästä ajasta. Sen ilmestymisen aikoihin oli Neuvostoliitto voimissaan, Kekkonen presidenttinä ja puoluejakokin erilainen kuin nyt. Uudistettujakin painoksia on voitu ottaa, mutta ei ole tullut hankituksi.
Nykytieto netissä on uskomattomasti ajan tasalla. Ruotsin muutaman päivän ikäinen prinssivauva oli jo kruununperimyslistalla, kun netistä haki tietoja Kalle Kustaasta. Tosin jossakin maassa kaikki pysyy ennallaan. Englannissa Elisabet II on yhä kuningatar, Charles-ressu on saanut odottaa kuninkaaksi pääsyä jo kuusikymmentäkaksi vuotta. Tämä selvisi tietosanakirjasta, jonka painovuosi on 1965.
Tutkinnan ja tuumiskelun johtopäätös siis oli, että perikunta saa hävittää tietosanakirjat, kun meistä aika jättää. Väinö Linnan ja Aleksis Kiven teokset tuntuvat ikuisilta, mutta seuraavat sukupolvet eivät ehkä niitäkään huoli hyllyynsä. Suuri lääkärinkirja on ajastaan jäljessä, Euroopan karttakin on jo mennyt uusiksi.
Tähän ikään on ehtinyt olla jo monissa perunkirjoituksissa, ja nähnyt niissä monenlaisia ongelmia. Pankkitilit ja arvopaperit pystytään helposti jakamaan perillisten kesken, kiinteistöjakokin yleensä luontuu, mutta joskus irtaimistosta tulee kiivaita riitoja. On esineitä, joihin liittyy paljon tunnearvoa. Niinpä joku voi kantaa kaunaa lopun elämäänsä, jos ei saanut isoäidin virkkaamaa pitsiliinaa tai isosedän veistämää puuhevosta.
Tutussa perheessä oli jaossa ryijy ja puinen kapioarkku, jotka olivat 1800-luvun alkupuolelta. Niitä olisi yhdeksästä perillisestä moni halunnut. Taisi mennä lopulta arpapeliksi. Toinen perikunta jakeli lapsettoman sedän aikoinaan pyydystämiä ja täyttämiä lintuja. Niitä riitti kaikille halukkaille, joku nykyajan keski-ikäinen ei edes huolinut moisia. Eräs vanhapoikaeno oli tehnyt ikänsä himmeleitä, hienoja ja monimutkaisia, eivätkä nekään oikein kelvanneet kaikille. Kun noita puheita kuunteli, niin oli iloinen siitä, että omat käsityöteokset ovat vähäiset eivätkä mitään huippuluokkaa. Siitä vain suoraan roskikseen.
Joillakin urheiluintoisilla on kaapit täynnä kilpailupalkintoja. Heille ne ovat olleet pyhä asia. Ehkä niitä ovat säilyttäneet kunnioituksella omat lapsetkin, mutta jo seuraava sukupolvi voi manata, että kaikenlaista roinaa pitäisi saada kotiinsa mahtumaan. Moni meistä vanhoista on myös harrastanut taiteentekoa, tauluja on seinillä kymmenittäin. Posliininmaalauskursseillakin on käyty, ja ainutlaatuisia tuotteita on runsaasti.
Hopealusikat kelpaavat, vaikka niitä olisi monta tusinaa, samoin sormukset ja muut kultakorut. Nehän on helppo muuttaa rahaksi. Joku perillinen on myös halukas ottamaan vastaan vanhoja kolikoita, joita jotkut perinnönjättäjät ovat keräilleet. Entä halutaanko säilyttää kirjeitä, maalaamiamme kuvia, nauhoitettuja lauluesityksiä ynnä muuta mielestämme arvokasta? Tuskin mummonkaan murinoita perikunta luokittelisi arvotavaraksi, joten kannattaisiko niitä lainkaan talteen leikellä?
Mymmeli
