Aamulehdessä oli lauantaina (AL 12.3.) hyvä kirjoitus maassamuuton vaikutuksesta kieleen ja murteiden sekoittumisesta. Hyvä yleiskieli saa näin uusia vivahteita ja sävyjä.
Kieli on myös eräänlainen sivistyksen mittari. Puhutaan sivistyneistä ihmisistä ja heidän käyttämästään kielestä. Se kieli on hyvää yleiskieltä ilman voimasanoja tai muita brutaaleja ilmaisuja. Tätä hyvää kieltä kuulemme valitettavasti yhä harvemmin. Onko sivistys kaikkoamassa Suomesta?
Jo aika kauan on erästä v-alkuista sanaa käytetty niin paljon, että sillä ei ole enää alkuperäistä merkitystään, vaan se on pikemminkin huudahdus tai kirosana. Mediassa sanaa on pidetty kuitenkin piilossa viime vuosiin saakka. Samaten ei eräitä ulostamistoimiin liittyviä sanoja ole ollut tapana käyttää hyvässä lehtikielessä, mutta valitettavasti viime vuosina niin paska kuin pierukin ovat yleistyneet ja päässeet jopa otsikoihin (AL 11.3. “Virasto ohjaa viljelijän pieraisuakin”).
Ennen, kun toimittajat olivat sivistyneitä, he eivät päästäneet painettuun sanaan haastateltavien kaikkia kansanomaisia ilmaisuja vaan siistivät niitä. Nykyisin sitä vastoin tunnutaan suorastaan ylpeiltävän sillä, kuka suurimman paskan laskee television ruutuun tai sanomalehden sivuille. On kuulemma hieno sanoa asiat niin kuin ne ovat, “oikeilla nimillä”.
Suomen kieli on kaunis kieli. Kauniissakin kielessä on merkitykseltään rumia sanoja. Niille on myös hyväkieliset vastineensa. Onkin kummallista, miksi aikamme vaatii aina kaikkein rumimman, raaimman ja roisimman sanan valitsemista. Eikö sana mene perille ilman jykevää pieraisua?
Olen niin vanha, että nykyajan puhekieli ei kuulosta korvaani hyvältä, koska olen kasvanut ympäristössä, jossa käytettiin vain hyvää suomea, ja olen lukenut lehtiä, joissa suorastaan kilpailtiin moitteettomalla suomella. Suomalainen media on ollut äidinkielemme soihdunkantaja, mutta valitettavasti soihtu lepattaa ja taitaa olla sammumaisillaan.
Paul Tiililä
Pälkäne
