Emilie, vanhin lapsista, on 12-vuotias, kun äiti päättää, että perheen on lähdettävä pakomatkalle.
Sen jälkeen kun kylä on poltettu mustaa savua työntäväksi raunioksi, ei ole enää edellytyksiä jäädä. Kukaan ei pysty kastelemaan kuivuvia peltoja, eikä kukaan tiedä, milloin kylään hyökänneet miehet palaavat.
Siksi Emilie, hänen äitinsä ja kolme pikkusisarustaan asettuvat isoon kalastusveneeseen, kuusi metriä pitkään ja kaksi leveään, ja aloittavat pakomatkansa jokea pitkin. Samaan veneeseen pakkautuvat naapurit ja myöhemmin vielä kaksi miestä lisää, niin että veneessä on lopulta kahdeksantoista ihmistä, suurin osa lapsia.
He matkaavat kohti merta ja sen takana odottavia Espanjan saaria. Ne ovat lähimmät palaset Eurooppaa ja niiden kautta pääsee turvaan, jos selviää niille asti.
Siitä alkaa professori Kai Krohnin äskettäin ilmestynyt proosarunoelma Lähtö Afrikasta. Se on tarina, jonka ajankohtaisuudesta ja puhuttelevuudesta ei tarvitse sanoa mitään enempää.
Sen sijaan lukukokemuksena teos yllättää, koska se vie kyselemättä mukanaan. Se ei houkuttele kyyneleitä esiin kaikkien niiden julmuuksien vuoksi, jotka ajavat ihmisiä pakomatkalle, vaan sen vuoksi, mitä he kokevat niistä huolimatta.
Krohnin tekstissä koskettaa ennen kaikkea kaikentasoinen pakottomuus. Proosarunon kieli taipuu pehmeästi, ja näkökulma on lapsenomaisen herkkä.
Kerronta on yksinkertaisen soljuvaa eikä se pyri selittelemään tai kauhistelemaan mitään. Kerronnan läpi kuultava afrikkalaisen perheen ja kyläyhteisön keskinäinen kiintymys, välittäminen ja suojelevuus ravistelee nykysuomalaista, joka on tottunut näkemään kovuuden ja rikkonaisuuden lähtevän perheiden sisältä.
Hetkinen, tarvitsisimmeko tänne jotain heidän kaltaistaan?
Tarinan kertojaminä Emilie kohtaa kaikki kauhut, mitä on kuviteltavissa: koti poltetaan, kotikylä ja kotimaa on jätettävä, pakoveneessä meren armoilla toivo sammuu sitä mukaa, kun kaikki läheiset yksi toisensa jälkeen kuolevat janoon ja kuumuuteen tai tapetaan.
Siitä kaikesta Krohn pystyy kirjoittamaan kauniisti. Lähtö Afrikasta ei ole pakolaismassalla mässäilyä, vaan selviytymistarina: kertomus ihmisestä, jolla on henkisesti vahva tausta, vaikka ei aineellisessa mielessä yhtään mitään.
Emilie on pakoveneen ainoa matkustaja, joka pääsee perille. Taakse jää kalastusveneellinen mätäneviä ruumiita, äiti kuolee nunnien sairaalassa kuumeeseen. Mutta Emiliellä on tulevaisuus uudessa maassa.
Teoksen loppua eivät hallitse ne 17, jotka kuolivat, vaan se yksi, joka selviytyi. Lähtö Afrikasta on toivon tarina, sittenkin.
Kuka on Emilie?
Lähtö Afrikasta -kirjan Emiliellä ei ole vastinetta todellisuudessa. Emilie on kuvitteellinen tyttö, jonka kotikylä sijaitsee jossakin
nimeämättömässä Länsi-Afrikan valtiossa.
– En ole määritellyt Emilielle kotimaata, mutta kaikki kirjassa käyttämäni etunimet olen valinnut Senegalin parlamentin jäsenten joukosta, Kai Krohn kertoo.
Hän kirjoitti runokertomuksen Emiliestä vuonna 2006, jolloin pakolaisvirta Länsi-Afrikasta Eurooppaan, erityisesti Espanjaan, Portugaliin ja Ranskaan, oli vuolaimmillaan. 2000-luvun alkuvuosina pakolaisia saattoi tulla yhdessä vuodessa kymmeniä tuhansia, kuka mistäkin syystä kotinsa jättäneenä.
Pelkästään Senegalin yli 20 vuotta kestänyt, vuonna 2004 päättynyt sisällissota oli ajanut yli 60 000 ihmistä pakosalle kodeistaan. Hallinnon järjestäytymättömyys tarjosi monessa maassa vapaata tilaa terrorille.
Sisäisten levottomuuksien lisäksi rannikkoa koettelivat eurooppalaisten kanssa käydyt kalastuskiistat, jotka veivät useilta ihmisiltä ammatin ja toimeentulon. Moni länsiafrikkalainen valtio kärsi myös kuivuuden aiheuttamista kadoista ja nälästä, ja erilaiset kulkutaudit sekä hiv-tartunnat levisivät nopeasti vaikeissa oloissa.
– Siitä valtavasta massasta yritin etsiä ja luoda erilaisia pakolaisten kohtaloita. En kuitenkaan halunnut tehdä Emilien tarinasta pelkästään lohdutonta. Annoin hänen päätyä Etelä-Ranskaan Nîmesin kaupunkiin, jossa olen asunut. Nîmesissä omatkin lapseni ovat käyneet koulua, olemme itse eläneet siellä muukalaisina, ja tiedän sen monikansalliseksi mutta varsin assimiloituneeksi, ilmapiiriltään suvaitsevaiseksi pikkukaupungiksi. Siksi Emilien ei siellä ehkä tarvitsisi kestää kovaa rasismia, Krohn pohtii.
Krohn ei koskaan tarjonnut teostaan kirjankustantajille. Hän nimittää sitä pöytälaatikkomateriaaliksi, joka ajankohtaistui uudelleen, kun Lähi-idän pakolaiskriisi alkoi levitä Eurooppaan.
– Minä en ole ammatiltani kaunokirjailija, eikä kustantajan löytäminen ole kovinkaan helppoa. Mutta olen huvikseni kirjoitellut paljon erilaisia tekstejä. Vuonna 2006 omat nuorimmat lapseni, kaksoset Akileia ja Oliver olivat suunnilleen Emilien ikäisiä, ja minulla oli siihen aikaan tapana kirjoittaa pieniä juttuja kuvitellen, miten he kirjoittaisivat päivittäisistä asioista. Sitä kautta olen pystynyt löytämään lapsen puheen, joka sopii Emilielle, hän kertoo.
Lähtö Afrikasta -kirjaa myy Adlibris -nettikirjakauppa. Teos on lainattavissa Pälkäneen kirjastossa.
