Infernaalinen meteli täyttää Pitkäjärven salin, kun 600 ihmistä huutaa omiensa puolesta. Molempien joukkueiden vaihtopelaajat kantavat kortensa kekoon kannustuksessa, jonka rumpujen taukoamaton pauke sotkee hurjaksi kakofoniaksi.
Vierasjoukkueen syötöt nousevat punapaitojen käsistä vaikean näköisesti, eikä pallo suostu jäämään sinisiin pukeutuneen vastustajan kenttäpuoliskolle. Ei, vaikka pitäisi.
– OrPo:lla oli latauksessaan parempi rentous-jännitys-suhde. Joukkue uskalsi pelata rohkeasti, me pelasimme koko ottelun käsijarru päällä, LP Kangasalan valmentaja Ismo Tahvanainen arvioi.
Toisen erän menettäminen johtoasemasta kipsaa LP:tä. Tahvanainen yrittää; hän käyttää kaikki mahdolliset aikalisät ja pelaajavaihdot. Pelaajat yrittävät, ja yleisö yrittää siivittää kotijoukkueen tilanteen vaatimiin sankarisuorituksiin. Mikään ei tunnu auttavan.
– Odotin, että joukkue olisi herännyt pelaamaan, mutta Salla Karhun vahvalla syöttövuorolla OrPo tilkitsi sen reiän.
Pallo putoaa kenttään, ja tuomari viittoilee erän 25:ttä ja ottelun 76:ttä pistettä vierasjoukkueelle. Kauden parhaan pelinsä tärkeimmällä mahdollisella hetkellä pelannut OrPo:n kenialaisvahvistus Mercy Moim kaatuu lattiaan ensimmäisenä ja peittää kasvonsa käsillään, kun muut pelaajat alkavat hyppiä ympäriinsä riehakkaasti.
– Loppukausi on ollut hänelle henkisesti tosi raskas. Pieni poika odottaa häntä kaukana kotona, OrPo:n valmentaja Teemu Oksanen paljastaa.
LP Kangasalan pelaajat asettuvat riviin omalle kenttäpuoliskolleen pettymystään nieleskellen. Jotkut koettavat pitää tunteensa piilossa, osa ei välitä vaan antaa kyynelten virrata vapaasti.
– Voitimme torjunnat, ja paremmasta vastaanotosta huolimatta meillä oli huonompi hyökkäys kuin vastustajalla. Siinä missä Mercy Moim onnistui kauden tärkeimmässä pelissä, Shelby Dalton epäonnistui ja myöhemmin parantaneen Elizabeth Kobersteinin ensimmäinen erä oli katastrofi, Tahvanainen ruotii pettyneenä.
Pelin jälkeen LP:n kopissa ei juuri puhuta. Tappion myötä tullut neljäs sija jättää karvaan maun kaikkien suuhun.
Punasilmäisiä naisia astelee ulos pukuhuoneista. Osa hymyilee, osa ei. Hymyilevillä roikkuu kaulassaan nauhaan kiinnitetty kiiltävä mitali, hymyttömillä ei mitään. Jälkimmäisten olo on tyhjä. OrPo on vajaa tunti sitten voittanut LP Kangasalan ratkaisevassa kolmannessa pronssiottelussa erin 0–3 (24–26, 22–25, 19–25).
Ulkona pimeydessä sataa vettä.
Seuraavana aamuna
Seuraavana aamuna vettä on vielä ilmassa, mutta pilvien takaa välkkyy auringonsäteitä.
Luokanopettajaksi opiskeleva LP-libero Tiiamari Sievänen lähtee jatkamaan opintoihin kuuluvaa harjoittelujaksoa ja pitämään oppitunteja. Takana on hyvin nukuttu yö; raskaat päivät ja pari levottomasti pyörittyä yötä ovat vaatineet veronsa. Unentuloa auttoi myös ilta, jonka joukkue vietti yhdessä.
– Kävimme porukalla syömässä yhdessä, ja se oli varmaan ihan hyvä juttu. Pahempi olisi ehkä ollut, jos kaikki vain olisivat lähteneet suoraan koteihinsa. Pettymystä ei tarvinnut hautoa yksin, ja sosiaaliset suhteet ovat kuitenkin iso osa joukkueurheilua, Sievänen kertoo.
Toisaalta tappiokin tuntuu kirvelevämmältä, kun tietää, että ydinryhmän lisäksi pettymys kaihertaa myös suurta määrää joukkueen eteen raataneita vapaaehtoisia.
Myös Ismo Tahvanaiselle uni tuli illalla hyvin, vaikka kunnianhimoinen valmentaja vihaa häviötä yhtä paljon kuin nauttii voiton mukanaan tuomasta huumaavasta tunteesta.
– Elämä jatkuu. Tyttöjen puolesta toki harmittaa. Itsellä on lähinnä helpottunut olo, että kausi on ohi, hän tunnustaa.
Liigakauden vieminen läpi yllätyspäävalmentajana ilman fysiikka- ja kakkosvalmentajaa oli raskasta, kun siviilityökin piti hoitaa eikä kummankaan työn laadusta halunnut tinkiä. Tiiviistä joukkueen kanssa vietetystä ajasta huolimatta Tahvanainen ei edelleenkään tiedä, miksi huikea syksy euromenestyksineen ei jalostunutkaan kevään ratkaisupeleihin suurena itseluottamuksena ja taipumattomana uskona omaan tekemiseen.
– Jos joukkue pelaa europelejä sillä tasolla, voisi olettaa joukkueen pelaavan kauden tärkeimmätkin pelit samalla tasolla. Toisaalta ne kuitenkin olivat paineettomia otteluita, joita kukaan ei olettanutkaan meidän voittavan.
Epävarmuuden siemen
Pelin takeltelu alkoi huikeaa HPK-voittoa seuranneen pohjoisen kiertueen aikoihin alkuvuodesta. Kaksi selittämätöntä rumaa vierastappiota jättivät jostakin syystä jälkeensä pienen epävarmuuden siemenen, josta ei enää päästy eroon.
– Ratkaiseva pronssiottelu kuvastaa kauttamme hyvin. Joka toinen peli on ollut hyvä, joka toinen huono. Koko joukkue on onnistunut tasaisesti yhtä aikaa vain muutaman kerran kauden aikana, Tahvanainen tiivistää.
Jonkinlaisen selityksen sille hän löytää paljon viime kaudesta uusiutuneen joukkueen ryhmädynamiikasta. Kentällä oli hyvä joukkue ja hyviä pelaajia, mutta pari kautta sitten LP:ssä pelanneen Sherri Williamsin kaltainen selkeä henkinen johtohahmo puuttui.
– Ei sen johtohahmon tarvitse olla pelillisesti paras, mutta sellainen, että heikommatkin uskaltavat pelata rohkeasti. Esimerkiksi Williamsin aikana joukkueen peli pysyi vaikeinakin hetkinä kasassa, kun hän potki muita eteenpäin.
Viitan toivottiin asettuvan luontevasti roolinsa puolesta Shelby Daltonin tai kokemuksensa kautta Allison Mayfieldin harteille. Dalton ei kuitenkaan ollut luonteeltaan Williamsin kaltainen tsempparityyppi, ja Mayfield ei vain noussut rooliin Tahvanaisen toivomalla tavalla.
– 20 pisteen jälkeen katseet kohdistuvat aina tiettyihin pelaajiin, ja kun ammattilainen ei siinä tiukassa paikassa paikan tullen lyö vaan peippaa, se hämmentää muuta joukkuetta ja esiin hiipii epävarmuus. En minä rokota virheistä, jos ne tulevat rohkeista ratkaisuyrityksistä, mutta virheitä varovia ”pelkoratkaisuja” ei kuitenkaan saisi tehdä.
Elämä jatkuu
Tiiamari Sievänen myöntää, että Sherri Williamsin kaltaista vahvaa persoonaa ei joukkueessa tällä kaudella ollut. Hän muistuttaa, että joukkueen yksi vahvuus voi kuitenkin olla myös juuri tasa-arvoisuus.
– Joukkuehengessä ei meillä ollut koskaan mitään vikaa. Kaikki tulivat hyvin toimeen eikä mitään klikkejä syntynyt. Joukkue oli tavallaan täynnä niin sanottuja kilttejä pelaajia – kukaan meistä ei ole sellainen huutajatyyppi.
Syitä joukkueen otteiden ailahteluun hän ei osaa nimetä.
– Olen minä niitä miettinyt ja jotain luullut keksineeni, mutta en tiedä, ovatko ne sitten kuitenkin vain tekosyitä. Itselläni oli välillä tosi haastavaa yhdistää koulu ja pelaaminen, mutta koen silti kehittyneeni kauden aikana. Ehkä myöhemmin nousevat enemmän esiin ne hyvät hetket tästä kaudesta, olihan niitä hienojakin hetkiä, Sievänen pohtii.
Hän vilkuilee ulos ikkunasta tyytyväisenä. Kauden päättymisen jälkeen harjoitusohjelmaa voi muokata mieleisekseen, ja Sieväsen tapauksessa se tarkoittaa siirtymistä sisätiloista keväiseen ulkoliikuntaan. Opiskelu jatkuu vielä toukokuun loppuun – ja edelleen syksyllä, jolloin Sieväsellä alkaa kolmas opiskeluvuosi yliopistolla. Sopimusta ensi kaudesta ei vielä ole LP Kangasalan tai minkään muunkaan seuran kanssa, mutta pelaamisen jatkaminen on silti itsestäänselvyys.
Myös Ismo Tahvanainen sukeltaa heti pronssipelin jälkeisenä aamuna koulumaailmaan. Koeviikon pyörteisiin ampautuva entinen valmentaja suuntaa vailla suurempia tunnekuohuja työmaalleen Kangasalan lukiolle.
– Minulla on elämässä paljon muutakin kuin lentopallo, ja olen jo yli 50-vuotias. Kun lähdin Pitkäjärveltä pelin jälkeen, en tuntenut mitään haikeutta tai sellaista. Voisin tehdä elämälläni muutakin kuin haistella hikistä lentopallosalia.
