Istuttiin iltaa sukulaisporukan kanssa, juteltiin niitä näitä. Paikalla oli reippaasti yli kahdeksankymppinen pariskunta, joten vanhojakin aikoja muisteltiin. Mies oli ollut seitsemäntoista, kun sota loppui. Vaimo oli käynyt rippikoulun ensimmäisenä rauhan kesänä. Tuli puheeksi ne ajat, jolloin Suomessakin oli pulaa kaikesta. Täällä maalla saatiin ruokaa kohtuudella, mutta kaupungeissa nähtiin jopa nälkää.
Eikä tuo viime sodan aika ole kansamme historiassa ainoa jakso, jolloin oli puutetta. On ollut varsinaisia nälkävuosiakin. Nythän me elämme ruoan runsauden keskellä, ja meidän on vaikea kuvitella, että kaupasta ei löytyisi kaikkea tarpeellista. Eri puolilta maailmaa tulee sadan sortin sapuskaa. Mietittiin siinä naudanpaistia syödessämme, mitenkä kaukana nykyinen Suomemme on elintarvikeomavaraisuudesta. Muistatteko, kuinka ennen huolestuttiin siitä? Eikös muinoin joka pitäjässä ollut aika kookas viljavarasto? Vieläköhän tällainen turvasysteemi on olemassa?
Entäpä jos Itämeri olisi taistojen tanner, jossa eivät rauhanomaiset rahtilaivat kuskaisi satamiimme riisiä, maissia, vehnää, hedelmiä ja muuta ruokatavaraa. Mistä meille ruokaa tuotaisiin? Rekoillako jostakin Norjasta? Vaan jos Pohjoinen jäämerikin olisi uhanalainen ja Atlantilla aivan levotonta? Kauanko meidän omat vakiovarastot riittäisivät viisimiljoonaiselle kansalle – siis kauppojen, tukkukauppojen? Eihän sitä pitkäksi aikaa voi ruokaa varata, kun joka pakkauksessa on ne ”parasta ennen” -päiväykset. Ai niin, onhan niitä säilykkeitä peltipurkeissa, vaan harvalla lienee kaapissaan varmuusvarastoa edes yhdeksi kuukaudeksi. Ja jos onkin, niin valikoima on luultavasti aika suppea.
Joku meistä pohti, onko normaalisapuskoissamme paljon tuontitavaraa. Vilkaisimme jääkaapissa olevia pakkauksia. Vaan niin on pientä kirjoitusta, valkoinen teksti tummalla pohjalla, ettei vanha ihminen ilman suurennuslasia selvää saa. Pitää tosissaan tiirata, mikä on valmistusmaa, vaikka olisi jo keksinyt, että valmistuttaja on suomalainen. Hedelmien kotimaan sentään näemme kaupassa laatikon kyljestä.
Jos laivaliikenne pysähtyisi, niin ruokatavaroitten lisäksi olisi pulaa monesta muustakin. Muistamme, miten sota-aikaan viljeltiin jonkinlaista tupakkakasvia. Nykyihmisten olisi vaikea tottua tuollaisiin ”kessuihin”. Kahvikaan ei Suomessa kasva, joten pitäisi sitten kai juoda taas ”sikurilientä”. Minkähän kasvin lehdistä pula-aikaan yritettiin värkätä teen korviketta? Ulkomaisten alkoholijuomien puutetta kärsittäisiin myös. Laatukonjakit, viinit ja viskit jäisivät haaveeksi vain. Entäs sitten lääkkeet? Niistä on varmaan iso osa tuontitavaraa. Toimitukset ovat nopeat ja tukkuvarastot pienet, kun vanhenemispäivät ovat niissäkin. Entä energia? Öljy rahdataan kaukomailta. Ovatko varmuusvarastot isojakin? Ei kai sähkökään ole pelkkää kotimaista. Tulisiko siitä pulaa? Kuinka kokattaisiin ruoat, kun puuhellat ovat mennyttä aikaa.
Jos ruokapula koettelisi maatamme, marjat ja sienet hyödynnettäisiin tarkoin. Ehkei sentään otettaisi puiden nilakerrosta pettuleivän tekoon. Kaloja pyydystettäisiin. Jos epätoivoisen runsas saalistus veisi Kukkiastakin kaikki kalat, niin luonnossa on paljon muita otuksia. Olemme nähneet televisio-ohjelmia, joissa ruokia tehdään kaiken maailman ötököistä. Ainakin jonkin sortin hyönteisiä on esitelty uusina herkkuina. Entä onko jo kokeiltu sellaisia kuin kaste- ja iilimatoja, sisiliskoja, sammakoita ynnä muita?
Kun olimme päässeet pohdiskeluissa näin pitkälle, yksi meistä lohdutteli, että me varmaan ehdimme poistua näyttämöltä, ennen kuin Itämerellä rahtilaivat ovat kulkuvaikeuksissa. Niin että lepo vaan!
Mymmeli
