Heitä tulee vastaan päivittäin. Heidän kasvojensa rypyt kielivät kokemuksesta. Toiset kulkevat jalan, toiset pyörillä. Useilla on apunaan kävelysauva ja muutamilla rollaattori, kun he ovat matkalla kauppaan, apteekkiin tai he ovat muuten vain kävelyllä. He tekevät näin kesät talvet.
Oma valintani kahden kilometrin matkalle, jonka taittaisi nopeasti vaikka jalan, on auto tai kaverin skootteri. Jotain heiltä voisi kai oppia?
Usein heitä näkee risteyksissä rupattelemassa ystävän kanssa. Päälle on puettu lämmin takki ja pipo. Keskustelu on kiihkeää ja nauru sydäntälämmittävää, kun edellisen viikon kuulumiset jaetaan.
Itse kuljen yksikseni ohi kännykkä nenän edessä, kuunnellen musiikkia ja lähettelen viestejä ystävilleni. Miksi turhaan seisoskella nilkat ja korvat paljaana ulkona, kun omasta sängystä käsin voi jutella kavereille?
Saako heidän näkemisensä minut tuntemaan itseni parempana ja taitavampana, koska olen nopeampi ja ohitan heidät vaivatta reippaasti kävellen? Ei, vaan jokin saa ryhtini painumaan kasaan ja leukani laskemaan alas. Mitä minä olen kokenut, mitä he eivät ole? Mitä minä tiedän, mitä he eivät tiedä?
Kuka minä olen sanomaan, millaista elämä on? Katson viisaisiin silmiin ja ne katsovat ystävällisesti takaisin. Arvostukseni on suuri.
– Hei, sanon ja hymyilen ujosti.
– Päivää, hymy leviää vastaantulijan ikääntyneille kasvoille.
Sisälleni leviää lämmin ja hyvä olo.
