Luopioisten hautausmaan haravointitalkoot ovat niin vanha perinne, että kukaan ei osaa sanoa, milloin se on aloitettu. Mikäli aloittamisesta on koskaan mitään päätettykään.
– Voi olla, että talkoot ovat kasvaneet nykyisiin mittoihinsa vähitellen pienestä alusta, Pälkäneen ympäristöviikon tiistaina kevätharavoinnissa ahkeroineet talkoolaiset arvelivat.
Myöskään toista yhtä kaunista haravointipäivää kuin tämänkeväinen ei ollut monella muistissa. Aamulla puoli kahdeksan aikoihin, kun aamuvirkuimmat aloittelivat töitä, oli vielä pakkasyön jäljiltä viileää, mutta tyyni päivä lämpeni nopeasti melkein kesäiseksi.
– Tämä on kyllä poikkeuksellista, en muista, onko koskaan ollut ihan näin hieno ilma, kehui aitoolainen Irma Jäppi, yksi kappeliseurakunnan uskollisista vapaaehtoisista, jolta riittää auttava käsi melkein mihin tahansa kotiseurakunnan tarpeeseen.
Kaunis sää on kuitenkin vain ylimääräinen herkku vapaaehtoiselle siivousväelle. Haravoimaan on lähdetty aina, oli miten harmaata ja koleaa tahansa. Jokainen kokoon saatu ja pois korjattu lehtikasa on kuin lahja seurakunnalle.
Luopioislaisten kunnia-asia
Edes yli 15 vuotta säännöllisesti mukana olleet eivät muista mitään talkoiden alkamisesta, eikä sillä ole paljon väliäkään. Viime vuosina tapahtuma on joka tapauksessa kasvanut niin, että haravoimassa on parhaimmillaan kolmekymmentä henkeä samana päivänä.
– Varsinkin syksyllä osa hautausmaasta jäisi varmasti haravoimatta ilman näitä vapaaehtoisia, koska seurakunnalla ei ole mahdollisuutta palkata tarpeeksi työntekijöitä, sanoo suntio Eija Heikkinen.
Heikkinen kertoo, että hautausmaa siivotaan talkoilla syksyin keväin. Syksyllä talkoopäiviä on kaksi, jotta kaikki lehdet saadaan siivotuksi. Keväällä korjataan pois talven aikana pudonneet roskat ja kuiva ruoho. Hän arvelee, että hautausmaan kunnossa pitäminen on monelle kunnia-asia.
– Valtavan kiitollinen olen tästä, ja kivaa meillä on aina ollut. En osaa sanoakaan, kuinka hienolta tuntuu, kun on näitä uskollisia tekijöitä, hän kehuu.
Jatkuvasti kiristyvän budjetin kanssa kamppailevat seurakunnat tarvitsevat vapaaehtoisia tekijöitä monelle työsaralle, jos ne haluavat säilyttää toimintansa nykyisellä tasolla. Monessa seurakunnassa kyselläänkin, millä keinolla riveihin saataisiin houkuteltua tarpeeksi innostunutta ja sitoutumishaluista väkeä.
Luopioisten haravointitalkoista löytyy yhtä monta vastausta kuin on haravoijaakin.
Mieluummin työtä kuin kuntosalia
– Olen tehnyt elämässäni niin paljon talkootyötä, että se on jo harrastus, toteaa Tarmo Riihilahti, joka haravoi roskia
yhteiseen kasaan Matti Kotamäen kanssa.
Molemmat miehet ovat nykyään eläkkeellä ja käyneet hautausmaan siivoustalkoissa vähintään viisitoista vuotta kumpikin.
– Aikanaan kävin täällä äitini kanssa. Hänkin tykkäsi tästä, ja nukkuu nyt itse täällä hautausmaassa. Sekin vähän niin kuin velvoittaa, Riihilahti selittää.
Miehet ovat sitä mieltä, että haravoinnista saa tarpeellista hyötyliikuntaa. Ei se ole raskasta varsinkaan keväällä, kun ei ole painavaa lehtimassaa siirreltävänä.
– Ei minusta olekaan kuntosalille eikä kuntopolulle. Olen tottunut hankkimaan liikuntani jonkin hyödyllisen asian tekemisestä, Kotamäki huomauttaa.
Vähän matkan päässä heistä roskakasoja siirtolavaan korjaileva Taina Sipiläinen on miesten kanssa yhtä mieltä haravoinnin kuntoiluarvoista. Eläkeläiselle on hyvä päästä liikkumaan ja lähteä välillä kotoa jonnekin.
– Ehdottomasti tämä on mielekästä työtä. Ei seurakunnalla varmaankaan riitä tarpeeksi palkattuja ihmisiä pitämään kaikkia paikkoja kunnossa, pohtii Sipiläinen, joka on martoissa toimiessaan ollut vapaaehtoisena siivoamassa kirkkoakin.
– Sitä paitsi täällä tapaa tuttuja, saa vaihtaa kuulumisia ja välillä juodaan kahvit. Pari vuotta olen joutunut olemaan poissa, kun olen sairastanut, ja nyt oli oikein mukavaa palata taas. Täällä saa tehdä omaan tahtiin eikä kukaan painosta, hän kuvailee.
Vapaaehtoistyöläinen elää kauemmin
Marketta Lampimäki työntelee riuskasti kottikärryjä kotiseutumuseon liepeillä.
– Täällä on kuule hulvattoman hauskaa! Välillä nauretaan mahdottomasti, kun on hyvä porukka, hän huikkaa.
Lampimäki on pitkän linjan vapaaehtoinen, joka on ollut haravointitalkoissa mukana kuutisentoista vuotta ja lisäksi monissa muissa talkoissa. Hän viittaa
työrukkasella väitteelle, että kirkollisveroissahan kaikki maksavat jo siivouksesta. Eihän sitä rahaa kumminkaan kaikkeen riitä.
– Se on vapaaehtoistyön palkka, kun saa lähteä kotoa, eikä mökkiinny. Työ luistaa, kun juttukin luistaa, hän kuittaa.
Vähän matkan päässä Alli Roikola ja Maire Seppälä viimeistelevät siistiksi haravoitua rinnettä ja iloitsevat siitä, että äitienpäiväksi hautausmaa saadaan hyvään kuntoon. Silloin kävijöitä ja kukkien tuojia riittää. Muutenkin kaunis kirkon piha on paikallinen ylpeys.
– Ei kaikissa seurakunnissa ole tällaisia talkoita. Ne ovat sellaisenaan rikkaus, ja on mukavaa työskennellä, kun on seuraa ja iloista väkeä ympärillä, Seppälä sanoo.
Ja Alli Roikola lisää vielä yhden edun:
– Minulla poikkesi äskettäin sellainen terveystarkastaja, joka käy kaikkien 75-vuotiaiden luona kyselemässä palvelujen tarpeesta. Se sanoi, että ne, jotka harrastavat ja tekevät vapaaehtoista työtä, pysyvät muita terveempinä ja elävätkin kauemmin, hän kertoo.
