Noin vuonna 1935. Muistoja lapsuuden kesästäni.
Eräänä kesäkuisena aamuna vielä niin nukutti, kun äitini tuli herättelemään siskoani ja minua.
”Jaksaisitteko nyt nousta, kun lehmät on lypsetty, ne odottavat laitumelle viejiä jo huudellen”.
Unisena täytyi nousta aamupuuroa syömään juuri lypsetyn maidon kanssa, joka veikin unet silmistä.
Niin, sitten lähdimme. Tarhassa jo ilahtuneena odottivat Kannike, Lulla, Lauha ja Pulmu. Kannike oli johtajalehmä. Sen johdolla alkoi matka, joka oli melkein kaksi kilometriä pitkä.
Matkan puoliväliin päästyämme oli vuodelta 1918 kuuluisa Rankkimäki. Kansalaissodassa siinä ammuttiin kolme Kalle-nimistä punakaartilaista. Yksi heistä oli isämme Kalle-veli, setämme.
Päästyämme tämän järkyttävän paikan kohdalle merkkinä oli itkevä mänty, kolme veistettyä ristiä rungossa. Siltä kohdalta kääntyi karjapolku vasemmalle metsään, johon menimme.
Tästä alkaa Tiltaltin ihmeellinen tositarina.
Joka aamu Tiltaltti lähti siitä kohdasta saattamaan meitä perille asti. Puusta puuhun se laulaen lensi vierellämme ”tilt-talt-tilt-talt…” tiputtelua. Kutsuääni oli terävä ”hyit”.
Palatessamme kotiin Tiltaltti tuli mukanamme taas laulaen ja jäi siihen Ristimännyn kohdalle.
Ihmettelimme, miksi se joka aamu meitä saattaa. Kerroimme kotona tätä ihmettä. Äiti sanoi: ”Se on enkeli, ei teidän tarvitse pelätä”. Sen jälkeen ei pelätty, eikä ihmetelty.
Panimme kimput metsäkukkia sen itkevän männyn juurelle usein. Siinä vakaumuksensa puolesta oikeuksiaan vaatineet kolme Kallea oli ammuttu.
Myöhemmin he saivat oman muistomerkin seurakunnan hautausmaalle. Joka vappuna lasketaan seppele heidän muistomerkilleen.
Eila Seppi
