Jos kirkon kävijämäärästä voi mitään päätellä, Pälkäneen seurakunnan tulevaisuus näytti ainakin viime sunnuntaina valoisalta.
Tavallisena pyhänä kirkonpenkkien kuluttajia saattaa olla harvakseltaan, mutta kun oli vuorossa pienten lasten oma Mukulamessu, Pälkäneen kirkko vilisi vauvoja, taaperoita, päiväkerhoikäisiä ja kouluikäisiä.
Mikäli kirkon kansoittanut pikkuväki jatkaa samaan malliin tulevaisuudessa, ei jumalanpalveluksia ainakaan uhkaa väkikato. Mutta heistä kasvaakin aikuisia, jotka muistavat, miten messussa leikittiin laululeikkejä, kierreltiin rukousmajoissa ja hypättiin välillä korkealle ilmaan.
He muistavat ratsastaneensa ponilla kirkon pihassa ja osallistuneensa kirkonympärijuoksuun, jonka lähettäjänä ja kuuluttajana hääri sama rovastisetä, joka oli juuri messun pitänyt.
He muistavat, miten koko suuri kirkko oli olemassa juuri heitä varten.
500 kävijää, 250 lättyä
Mukulamessu ja lasten karnevaali juhlistivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon varhaiskasvatuksen 70-vuotista taivalta
sekä samaan vuoteen osunutta Pälkäneen seurakunnan päiväkerhotoiminnan 40-vuotisjuhlaa. Luopioisten kappeliseurakunnan puolella saadaan ensi vuonna täyteen peräti 50 vuotta vastaavaa työtä.
Kirkon varhaiskasvatustyön juhlavuoden Pieni on suurin -teeman ympärille rakennettu juhla keräsi lähes 500 lasta ja aikuista. Yhteistyökumppaneina toimi niin paljon paikallisia yrityksiä ja yhdistyksiä, että kaikki saivat kaiken ilmaiseksi.
Lapsityönohjaaja Marja Lepistö oli jälkeenpäin suorastaan hämmentynyt tapahtuman suosiosta.
– En ole koskaan ennen nähnyt Pälkäneen kirkossa yhtä paljon pieniä lapsia. Messuun osallistui noin 350 ihmistä ja myöhemmin torille virtasi koko ajan lisää ihmisiä, hän kertoo.
Muutenkin tapahtuma onnistui järjestäjien näkökulmasta hienosti. Lättykojusta vastanneiden Kostian kahlaajien piti loppuvaiheessa alkaa jopa puolittaa herkkuja, jotta jokaiselle riitti. Karnevaalien aikana torin pöytien ääressä maiskutettiin noin 250 lättyä.
Tärkein muisto on Papu
– Tosi mahtavaa, ihasteli entinen Pälkäneen seurakunnan lapsikerholainen Heidi Lindholm, joka tyttäriensä Lempin ja
Kertun kanssa päätyi pitkän huvittelukierroksen jälkeen poniratsastusjonoon.
4-vuotias Lempi odotti ratsastuksesta huipentumaa kaikelle hauskanpidolle. Pitkän pohdinnan ja arvioinnin jälkeen Lempi päätyi tulokseen, että ennen ratsastusta parasta ohjelmassa oli onginta. Hänen koriinsa osui pieni hiiri, jolle hän antoi heti nimeksi Vaavi.
Lempi ja Kerttu ovat olleet seurakunnan perhekerholaisia, mutta heidän äidillään on muistoja kerhojen lisäksi pyhäkoulusta, leireiltä ja melkein kaikesta seurakunnan lastentoiminnasta.
– Kauhean kivaa oli, sen muistan jo ihan pienestä asti. Kaikkea hauskaa tehtiin, hän kertoo.
Mutta mikä olisi aivan ensimmäinen sana, joka kerhoista tulee mieleen? Tärkein muisto?
Siihen Heidi Lindholm vastaa epäröimättä:
– Muistan Papun.
Kukapa kerholainen ei muistaisi.
Kaikki taidot ovat tarpeen
Mukulamessun yhteydessä muistettiin aikaisempia lapsikerhojen ohjaajia, Alli Roikolaa, Paula ”Papu” Elorantaa, Tarja Iivosta (entinen Malmstedt), Marketta Lampimäkeä, Päivi Gireniä ja Terhi Kalliota.
– Tämä on työtä, jossa saa käyttää kaikkia taitojaan, mutta kaikkein tärkeintä on olla turvallinen aikuinen, Marja Lepistö totesi kiitospuheessaan.
Koko nykyisen Pälkäneen seurakunnan ensimmäinen lapsityöntekijä on Alli Roikola. Hänen uransa alkoi vuonna 1967, kun Luopiosiin haluttiin saada lastenojaajan virka.
Roikola oli aikaisemmin 1960-luvulla pitänyt diakonissojen kanssa Nappulakerhoja, joten seurakunnan oli luontevaa lähettää juuri hänet lastenohjaajakurssille. Käsityöalan koulutus ja ahkera lauluharrastus ovat sopivasti täydentäneet hänen työtään.
– Sain sitten viran heti koulutuksen jälkeen, ja halusin siihen tehtävään, vaikka minulla oli tarjolla muutakin. Olin pitänyt myös pyhäkouluja, ja kirkko oli ollut minulle toinen koti ihan pienestä asti, joten seurakuntaan oli luontevaa tulla töihin. Ja lapsia olen aina rakastanut. Meitä oli kymmenen sisarusta, joten sekin oli tuttua, että pieniä oli ympärillä, Roikola kertoo.
Kerhoissa on touhuttu samantapaisia asioita viimeiset viisi vuosikymmentä. Kristillinen varhaiskasvatus on ollut keskeinen tehtävä, mutta se on tapahtunut leikkien, laulun, askartelun ja muun lapsille mieluisen puuhailun ohessa. Alkuaikoina kerhot olivat pyhäkoulumaisempia kuin nykyään.
– Kyllä pyhäkouluja silti pidettiin, mutta ne muuttivat muotoaan, lyhenivät, Roikola muistelee.
Myös ikähaarukka oli 60-luvulla laajempi kuin nykyään, sillä kerholaiset olivat silloin 2-7 -vuotiaita, kun nykyiset lastenkerhot pidetään pääsääntöisesti 4-5 -vuotiaille. Pienemmille vastaavaa toimintaa tarjotaan nykyään perhekerhoissa, ja kuusivuotiaat kuuluvat esiopetuksen piiriin.
Alli Roikola määrittelee kerhonohjaajan tärkeimmät ominaisuudet niin, että ne ovat pitkä pinna, huumorintaju ja ”lapsellisuus”.
– Parasta työssä ovat lapset itse, lasten aitous. Siitä olen aina nauttinut, hän sanoo.
