Mummon murinat
Oltiin sunnuntaina ”likkojen lenkillä”. Teemme joka kevät yhden tavallista pidemmän kävelyretken samaan aikaan, kun kaupungeissakin on näitä juoksutapahtumia. Täten vanhatkin elävät ajan hengessä, vaikka tuskin otamme yhtäkään juoksuaskelta.
Puolimatkassa pysähdyimme Kukkian rantaan ihailemaan alkukesän luontoa. Huoattiin ja annettiin sykkeen tasaantua. Samalla syntyi henkevää keskustelua. Juttu lipsahti radiosta ja televisiosta kuultavaan musiikkiin, koska oli edellisiltana katsottu Tartu mikkiin -ohjelmaa. Oltiin herkistytty, kun pitkästä aikaa oli kuultu Carolan, Olavi Virran, Veera Teleniuksen ja monen muun tutuksi tekemiä lauluja. Erityisesti mummoon kolahti 1960-luvun Luona vanhan veräjän, joka oli Eila Pienimäen hittejä. Kuultiinkohan tuo laulu, kun Pienimäki oli keikalla sotaveteraanijuhlassa Luopioisten Seuratalolla?
Ensin me vanhukset muistelimme musiikkielämyksiämme neljä – viisikymmenluvulta. Tuli mieleen erityisesti Lauantain toivotut levyt, joka on Yleisradion iäkkäin ohjelma, täytti marraskuussa kahdeksankymmentä vuotta. Se meille tuli tutuksi jo lapsuudessa, eikös se ollut viidestä kuuteen lauantai-illoin. Alkupuoli oli klassista musiikkia, kun Suomen kansaa haluttiin sivistää, mutta loppuosa oli kansanomaista, iskelmääkin. Moni oli silloin harmissaan, kun juuri siihen aikaan piti iltalypsylle.
Eräs meistä muisteli lauantai-illoista Brahmsin Unkarilaista tanssia ja Miliza Korjuksen laulua Warum. Toinen muistutti mieleemme, miten oli kivaa, kun Sävelradio aloitti vuonna 1963. Järjestyksessä toinen suomalainen radiokanava ”Rinnakkaisohjelma”, jossa soi musiikki ilman välijuontoja?
Kuusikymmenluvulla tuli televisio elämäämme. Ohjelmaa tuli kauan vain kahdelta kanavalta, muutaman tunnin päivässä. Mustavalkoisena. Nykyään meillä on tätä tarjontaa niin paljon, että vanha ihminen ihan sekoilee. Kanavia on kaikenlaisia. Kaupallisuus jyllää niin radiossa kuin televisiossakin.
”On se kumma, kun meitä silloin nuorena niin varjeltiin huonoilta vaikutteilta, vaikka kevyttä musiikkia oli radio-ohjelmissa tosi niukasti. Nykyään tuota kaikenlaista jytkettä on liiankin kanssa. Minua aina harmittaa, jos yritän panna radion päälle uutisiksi ja olen viisi minuuttia etuajassa, niin sieltä tulee kamalaa möykkää. Ihan korvat halkee,” pähkäili joukkomme iäkkäin rouva.
Todettiin, että nykyään musiikki on joskus ylen meluisaa. Euroviisutkin sellaista ilotulituksen ja tykistökeskityksen sekoitusta. Ei paljon saa selvää, päänsärky tuppaa nuppiin. Surtiin sitäkin, että nykyään muun muassa painetut käsiohjelmat ovat vaikeaselkoisia: vaalea tai värillinen teksti tummalla pohjalla. Eräs meistä keksi, että vika saattaa olla nykyajan silmälaseissa, joita ei vapisevasorminen aina saa puhtaaksi. Tuotiin esiin sekin, että se voi olla hiipivä harmaakaihi, joka näkökenttäämme himmentää.
Eräs ”likoista” keksi sellaisen jutun, että perinteistä kansanmusiikkia saisi viljellä enemmän, radiossa ja televisiossakin. Se olisi korvia hivelevää ja sydäntälämmittävää. Eikö sitä myös voisi käyttää viihdemusiikinkin taustamateriaalina? Ei niin paljon tuontitavaraa ja muitten matkimista. Entä jos Euroviisuihinkin yritettäisiin tehdä jotakin sellaista omaperäistä, herkkää ja sointuvaa, haaveili tämä runollinen ikäihminen. Nyökyttelimme, olimme samaa mieltä. Venyttelimme ja sonnustauduimme ”Likkojen lenkin” jälkipuolikkaalle.
Mymmeli
