Mummon murinat
TV-uutisissa kerrottiin, että Suomen satavuotisuuden kunniaksi on ensi vuonna juhlapäivällisiä ympäri maailmaa, siis lähetystöissä. Niissä merkeissä olivat sikäläiset kokit nyt täällä oppimassa meille tyypillisiä ruokia. Poroa taisivat opetella paistamaan, ainakin.
Taas tuli mieleen, että joskus on vaikeaa syödä outoa ruokaa. Voi ihan inhottaa tai ainakin epäilyttää. Kaukomaalainen voi oudoksua meidän läskisoosia, meikäläinen heikäläisiä nilviäisiä. Onneksi ei tässä iässä juurikaan tarvitse vierailla ulkomaisissa pitopöydissä. Mutta hankalaa voi olla kotimaan kekkereissäkin. Moni ruoka on erilaista kuin ennen. Joku ihan välttelee juhla-ateriointeja, kun se vain on mahdollista. Iän lisääntyessä kun henkilökohtaiset ongelmat enenevät. Kädet vapisevat ja muuta sellaista.
Moni vanhus on kertonut, että jokin tilaisuus tuotti vaikeuksia. Oli outoja ruokia, joista ei tiennyt, miltä ne maistuisivat. Ongelmia voivat tuottaa myös voimakkaat mausteet. Sipuli ja etenkin valkosipuli aiheuttavat monelle ällöttäviä röyhtäilyjä, kun vanhan mahan portit ovat löystyneet. Eräs tuttu sanoi ottavansa kotioloissa hampaat pois syödessään. Juhlissa se ei käy päinsä. Seisova pöytä on kuulemma ihan ok, kun voi valita lautaselleen pienen määrän pehmeitä ja helppoja syötäviä. Valmiit annokset ovat ongelma. Joskus on kiperiä tilanteita. Kerrankin kälynsä tarjosi hänelle upeaa naudanpaistia, annosteli avuliaasti ison jötkäleen hänen lautaselleen. Vaikea paikka. Käly otti nokkiinsa, kun vieras ei millään saanut sitä kokonaan syödyksi.
Silloin kun me oltiin lapsia, ruokavalikoima oli vaatimaton, ainakin maalaisoloissa. Kun mummo aloitti kansakoulun joskus sodan jälkeen, niin ei koulukeittolan ruoka mitään herkkua ollut. Etenkin sopassa lilluvat läskit ällöttivät. Opet valvoivat, että kaikki syötiin. No salaa saattoi sujauttaa inhokin eväspakettiinsa, meillähän oli itsellä voileivät mukana.
Syömisongelmat eivät johdu pelkästään siitä, mitä on tarjolla. Jos on tottumaton seuraelämän kuvioihin, niin pelkää sitäkin, ettei osaa käyttäytyä. Vai pelätäänköhän enää nykyään? Kenties pöytätapoja opetetaan peruskoulussa.
Nuoruudessamme totuimme elämään yksinkertaisesti. Työelämässä piti joskus syödä fiksusti juhlissa. Yritti tiirata, miten toiset tekee. Pikkujoulu ravintolassa jännitti. Tosin helpotti, kun näki, että esimieheltäkin tippui haarukka lattialle, oli ottanut liikaa joulujuomia. Kyllä me tytötkin vähitellen opittiin maistamaan rentoutusjuomia, vaikka punaviini ällötti ja konjakkia ei meinannut saada niellyksi. Nolotti sekin, että oli niin maalaistyttö, kun silloin olisi pitänyt osata tyylikkäästi tupakoida.
Joittenkin kohdalla syömistä vieraissa pöydissä hankaloittavat eri allergiat. No, ne voi avoimesti kertoa, ja niiden mukaan toimia. Vaan ei ole fiksua menettää ruokahaluaan, jos talonväen iso hurtta norkoilee kieli pitkällä pöydän herkkuja. Onko varmaa, että se ei ole päässyt nuolaisemaan tuota komeaa kinkkua?
Mummon piti oikein pysähtyä miettimään, miten järjestäisi omat kasikymppisensä Luopioisten Seuratalolle muutaman vuoden kuluttua. (Jos pysyy elossa.) Ruokalista voi olla hyvin yksinkertainen. Ehkäpä vain kala- ja lihasoppaa sekä lihamakaroni- tai perunasoselaatikkoa. Helppoa syötävää vanhoillekin, eikä tulisi järin kalliiksikaan.
Mymmeli
