Joulun aikaa, tilpehöörän taikaa. Paketeista pursuaa krääsää kolmen kellarin edestä.
Ei voi jättää muistamatta, muttei myöskään saa antaa nurkkiin kerääntyneitä kapistuksia eteenpäin.
Sehän on epäkohteliasta. Suorastaan loukkaavaa, miksi ihmeessä antaa turhia tavaroita niille, joilla on niille enemmän tarvetta.
Miten me oikeasti haluamme tulla muistetuksi?
Päästääkö se viime jouluna annettu posliinikissa pois pahasta? Savienkelikö se surut ja ilot kuuntelee?
Me tarvitsemme oikeaa olkapäätä kyyneliä kuivaamaan, yhteisiä muistoja niitä hopeisia kehyksiä täyttämään.
Me kaipaamme kättä, johon tarttua ja tukeutua. Selkää selkää vasten, toista sydäntä seuraksi.
Älä anna minulle mitään lahjaksi. Ole siinä, se riittää.
