Mummon murinat
Istuttiin ”tyttöjen” kanssa joulunjälkeisenä arki-iltana rupattelemassa. No juttu lipsahti siihen, miten vuodet vaihtuvat nykyään tosi usein. Takanamme on niitä paljon, edessä vähän. Itse kukin laski, moneskos tilinpäätös nyt onkaan käsillä. Mietitytti sekin, oliko mennyt vuosi voitollinen vai tappiotako tuo näytti. Joku siinä pohdiskeli, mikä elämän taseessa tärkeintä on. Kun alkaa lähtö lähestyä, niin menettääkö maallinen mammona arvoaan? Tuottaako enää iloa osakesalkun muhkeus, irtaimen tai kiinteän omaisuuden paljous? Hän tuumi, että moni varakas, laillisia perillisiä vailla oleva, voi tulla elon illassa vainoharhaiseksi. Ovatko sukulaiset ystävällisiä vain perinnön toivossa?
Mietimme tuota varallisuuskysymystä. Kai pitäisi olla sen verran rahaa tilillä, että saisi itselleen siedettävän huolenpidon elon illassa. Kun ei voi tietää, miten Suomessakin jatkossa hoito hoituu ja millaiset hallituksen kohtalostamme määräävät. Hoitotestamentti kannattaa joka tapauksessa tehdä. Tuumimme siinä asioita monelta kantilta. Mitkä arvot painavat eniten, kun omaisemme meidän lähtömme jälkeen tarkkailevat tuloslaskelmaamme ja tasettakin. Voiko arvoa laskea myös sille, jos annoimme läheisille rakkautta, huolenpitoa ja iloista mieltä?
Hyvältä ja hurskaaltakin vaikuttava henkilö voi tehdä tappiollisen tilinpäätöksen, jos hän aiheutti paljon mielipahaa lähimmäisilleen: komenteli liikaa, moitti ja vähätteli, ehkä kahlitsi elämää ja heikensi itsetuntoa. Kun taas joku erehtyväinen huithapeli on voinut kylvää huumoria ja iloa. Jos ei itse ollut kummoinenkaan, niin on voinut rohkaista toisia yrittämään ja ponnistelemaan, jopa menestymään. Keksimme siinä herkistellessämme, miten pitäisi jatkossa toimia. Mitäpä jos jättäisi itsekkyyden ja oman edun tavoittelun vähemmälle ja yrittäisi olla sellainen pikku päivänsäde, joka levittää valoa ja lämpöä ympärilleen. Voisikohan ihan unohtaa ikuiset valitukset ja toisten syyttämiset? Emmehän me heitä kuitenkaan saa miksikään muuttumaan. Nuoret nyt varsinkin tekevät, mitä tahtovat. Eivät nuo mummojen mielen mukaan elä.
Tässä tuli mieleen eräs etäämmällä asuva serkku, joka vallan vimmastui, kun hänen lapsenlapsensa viime kesänä solmi siviiliavioliiton. Sulho oli ulkomailta eikä kuulunut evlut. seurakuntaan, joten tyttökin muutti siviilirekisteriin. Kirkkokuorossa aktiivisesti toimineelle isoäidille se oli niin kova paikka, että hän oli vähällä jättää väliin koko hääjuhlan. Nyt kun loppuvuodesta tavattiin, tämä vanhus oli asiaa pitkään pohdittuaan tullut siihen tulokseen, että nuorilla on oikeus omiin valintoihinsa. Joten ehkä hän voi kirjata kuluneen vuoden tilinpäätökseensä tulopuolelle erän ”laajentunut ymmärrys ja suvaitsevaisuus”.
Laadimme siinä, me vanhat ja viisaat naiset, vähän toimintasuunnitelmaa uudelle vuodelle. Että jos yrittäisimme viljellä aiempaa enemmän ystävällisyyttä, suvaitsevaisuutta ja auttavaisuutta. No jaa, voimat ja kyvyt auttamishommissa ovat jo melko kehnot, mutta jotakin voi silti tehdä. Onhan meillä ainakin tätä elämänviisautta jaettavaksi. Voisi myös yrittää osallistua sekalaiseen toimintaan ja yhteisön tapahtumiin, ettei vallan käperry omaan surkeuteensa ja yksinäisyyteensä.
Tanssitilaisuuksiin ei meidän ”tyttöparvemme” enää tuntenut isommin vetoa, mutta päätettiin mennä loppiaisena Rautahoviin, kun siellä Kukkia-Kvartetti järjestää Suomi 100 vuotta -konsertin.
Mymmeli
