Yle Areenassa voi katsoa 30 vuoden takaisen taltioinnin jäähallin itsenäisyyspäiväkeikasta. Silloin lavalle nousseita Eppu Normaalia ja Juice Leskistä ei vielä ollut aateloitu Suomirockin klassikoiksi, vaan ne edustivat ennemminkin hieman pölyistä härmärockia.
Tuoreet tulokkaat Peer Gynt ja Melrose tuntuivat silloin käsittämättömiltä energiaräjähdyksiltä. Ne eivät ole kadottaneet energiaansa mihinkään 30 vuoden aikana. Musiikissa on kuitenkin tapahtunut sama ilmiö kuin elokuvissakin: 30 vuoden takainen toiminta tuntuu tänään verkkaiselta ja tavanomaiselta. Tahti on kiihtynyt, ja kaikki tehdään nyt paljon isommin.
Vielä musiikkia ja esiintyjiä enemmän on muuttunut juhlan aihe. Jos nyt haastateltaisiin itsenäisyysjuhlassa nuoria, tapahtuman järjestäjiä tai kulttuuripersoonia, jokainen osaisi aloittaa veteraaneista tai päätyä siihen, että tästä kaikesta saadaan kiittää veteraaneja.
30 vuotta sitten kukaan ei maininnut veteraaneja sanallakaan. Sen sijaan puhuttiin kaunein sanoin muun muassa vapaudesta.
Nyt tuntuu siltä, että nuoret puhuivat itse asiassa haaveistaan. Haastateltavat nostivat esiin asioita, jotka he ovat ikätovereidensa kanssa toteuttaneet vuosikymmenien varrella. He ovat olleet tekemässä Suomesta tällaista.
Ajan henkeä on helpompi ymmärtää, kun historiaa ajattelee äärimmäisyydestä toiseen kulkevana heilurina. Nyt pinnalla olevat asiat ovat usein reaktiota aiempaan. Veteraanitkin on nostettu itsenäisyyden vietossa pääosaan, koska YYA-Suomessa aihe oli kielletty. 1980-luvulla ajan henkeen ei sopinut veteraanien kunnioittaminen, koska venäläisille he olivat rauhaa uhanneita fasisteja.
Nykyihmisen on vaikea ymmärtää YYA-Suomea. Ystävyyden ja yhteistyön korostaminen oli vastakohta sodalle; sillä eihän kyse ole ystävyydestä, jos siitä pitää laatia asiakirjoja ja hokea kaiken aikaa.
Alkava itsenäisyyden satavuotisjuhlavuosi haastaa pohtimaan itsenäisyyttä. Itsenäisyyden juhlijoita hämmentää kaikkialla maailmassa leviävä kansallisuho. Sekin on reaktio viimeisten vuosikymmenten kehitykseen. Kun henkisiä ja fyysisiä rajoja on poistettu riittävästi ja koko maailma yhdentynyt, ihmiset ovat kääntyneet tällaista kehitystä vastaan.
Suomi syntyi jo itsenäistymistä edeltäneiden vuosikymmenten aikana. Kansantunnon nostattajat olivat edistyksellisiä ja avarakatseisia ihmisiä. He kulkivat maailmalla ja opiskelivat niin paljon, että oppivat näkemään Aasian kylmällä länsilaidalla asuvan kansan yhtenäisenä porukkana.
Samoja tapoja noudattaneiden, samaa kieltä puhuneiden ja samaa uskontoa harjoittaneiden ihmisten yhteenkuuluvuutta lisäsi se, että 1800-luvun lopun sortokaudella omaleimaisuutta yritettiin kitkeä ja Suomesta tehdä kiinteä osa isoa Venäjää.
Itsenäisyys syntyi edistyksellisestä kansantunnosta, mutta nykyisessä kansallisuhossa on pikemminkin kyse paluusta vanhaan. Reviiriä halutaan supistaa, koska entisaikojen maailma tuntui turvallisemmalta.
Maailmalla leviävästä aatteesta varoitellaan vimmaisesti, koska edelliskerralla uho johti maailmansotaan. Varoittelijat lähtevät siitä, että historian heilurin liikkeellä on ollut taipumuksena kiihtyä. Maltillisemmat ajattelevat, että ihmiset voisivat myös oppia edellispolvien virheistä.
Historian heiluria ei voi pysäyttää. On itsepetosta, jos kieltäytyy huomaamasta, että on tapahtunut käänne. Mutta on viisautta yrittää hillitä seuraavaa heilahdusta vastakkaiseen suuntaan.
