Moottoriajoneuvo-erikoisupseerina puolustusvoimissa toiminut tietokirjailija, ”autokirjailija” Markku Mäkipirtti julkaisi tänä talvena 12. teoksensa, joka itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi käsittelee talvi- ja jatkosodassa käytettyä kalustoa.
224-sivuinen runsaasti kuvitettu teos listaa kaikki pyörien päällä liikkuneet ajoneuvot – unohtamatta myöskään neljällä jalalla liikkuvia, sillä vielä talvisodassa divisioonien joka neljäs mies oli hevosmies ja vain joka 300:s oli automies. Teoksessa sivutaan myös polttoainehuoltoa, korvikepolttoaineiden valmistusta, tietöitä, kenttäpostin kulkua ynnä muuta poikkeusolojen moottoriliikenteeseen liittyvää.
Kirjan esittelytilaisuus keräsi Vehoniemen automuseoon viime lauantaina niin ison yleisön, että museon tuolivarastoista saatiin mitata kaikki irti.
Kalustoa uusiokäyttöön
Talvisodan alkaessa Suomen siviiliautokanta oli Mäkipirtin mukaan tuoretta ja hyväkuntoista, mikä johtui paljolti 1930-luvun lopun taloudellisesta nousukaudesta. Pelkästään vuoden 1939 aikana siviilimarkkinoille tuotiin uusia kuorma-autoja 19:ää eri merkkiä 53 mallina ja henkilöautoja 31 merkkiä 62 mallina. Kaikkein suosituimmat olivat amerikkalaiset merkit Ford ja Chevrolet.
Laadukas autokanta näkyi omalla tavallaan myös sodassa.
– Esimerkiksi suomalaiset upseerit ajoivat koko sodan ajan maailman parhailla henkilöautoilla, Mäkipirtti kertoi.
Tosin armeijan käyttöön otettujen siviiliautojen monenkirjava valikoima teki korjaustyön monesti hankalaksi.
Siviiliautokannan hyödyntämistä vaikeutti myös se, että kalusto oli kevyttä, eikä sen sotakelpoisuutta ollut tietenkään otettu missään vaiheessa huomioon. Armeijan moottoriajoneuvojen hankintaohjelma puolestaan oli paljon jäljessä suunnitelmista. Kestävää kalustoa jouduttiin hankkimaan nopeasti lisää ja samalla muokkaamaan ajopelejä sotakäyttöön sopiviksi. Esimerkiksi pakettiautoja muutettiin konekiväärien kuljetusautoiksi ja linja-autoista tehtiin lumiaura-autoja ja ambulansseja.
Traktoreita käytettiin peltotöiden lisäksi moniin eri tehtäviin. Telaketjutraktoreilla vedettiin raskaita tykkejä maastossa, missä kuorma-autot eivät päässeet kulkemaan; Mäkipirtin teoksesta löytyy myös kuva, jossa traktori vetää kotiin palaavan aunukselaisperheen omaisuutta reessä.
Lihakset käyttövoimana
Suomessa valmistettiin jatkosodan aikana jopa täysin kotimaisia kuorma-autoja, erilaisia autoja ostettiin ja saatiin muilta mailta lahjaksi ja sotasaaliina kertyi niin huomattava määrä
käyttökelpoista kalustoa, että Neuvostoliittoa on nimitetty Suomen armeijan suurimmaksi varustajaksi.
Ajoneuvoista oli silti tuntuva pula ja autokorjaamot koko ajan täydessä työssä, jotta ankarissa olosuhteissa hajonnut kalusto saatiin käyttökuntoon ja palautettua rintamalle mahdollisimman nopeasti.
Huoltokuljetusten runkona olivat toki koko ajan rautatiet, jotka mahdollistivat suurten tavaramäärien siirtelyn.
Sodissa olennaisessa asemassa oli kuitenkin myös muu kuin moottoroitu kalusto. Jatkosota alkoi kesäsotana ja silloin tuli eteen uusi puute – armeijalla ei ollut läheskään tarpeeksi polkupyöriä. 57 908 kappaletta puolustuslaitoksen omia pyöriä ei riittänyt, joten niitä piti hankkia lisää pakko-otolla siviileiltä.
Otto-pyöriä kertyi kesällä 15 000 kappaletta, mutta niiden ongelma oli sama kuin siviiliautojen: ne olivat liian kevyitä sotaolosuhteisiin ja hajosivat nopeasti.
Pääkuljetusväline etulinjassa oli joka tapauksessa hevonen. Esimerkiksi valtaosa tykistöstä oli hevosvetoista, ja kuormastossa hevoset olivat tietenkin välttämättömiä. Mäkirinnan teoksesta selviää, että yhden divisioonan hevosvahvuus oli 4088, jalkaväkirykmentin 415 ja hevosvetoisen kenttätykistörykmentin 636 hevosta. Mukana piti kuljettaa myös hevosten muona, mikä lisäsi huomattavasti kuormien määrää.
