Mummon murinat
Me ikäihmiset, ainakin maaseudulla pitkään eläneet, olemme tottuneet katselemaan lattialla riepumattoja. Mutta ajat ovat muuttuneet. Vanhoja vaatteita ei enää leikata kuteiksi, eikä monessa pirtissä ole kangaspuita nähty kymmeniin vuosiin. Jossakin sentään perinnettä pidetään elossa. Kansalaisopistollakin on ollut Luopioisissa kudontapiiri. Vaan onko siellä mattoja syntynyt?
Kun oltiin nuoria, soi radiossa iskelmä, jossa laulettiin vanhasta riepumatosta ja sen raitojen merkityksestä. Niinpä niin, muistoja tulee mieleen. Omaa ja lapsuuskodin historiaa näkee monissa sodan jälkeen kudotuissa. Kansakoulun kevätjuhlassa ollut hamonen on päässyt piristämään mattoa, jossa yleissävy on melko vaalea ja väritön. Pääasiassahan kuteiksi leikeltiin puhkikuluneita lakanoita tai miesten flanellisia alusvaatteista. Ei paljon väriloistolla juhlittu. Kudontatyylikin oli melko yksitoikkoinen. Noin puolen metrin välein raidat, joissa niissäkin toistui sama muoto ja väri. Peruskudelma pyrittiin pitämään samansävyisenä koko mitalta, vaikka ison pirtin lattialla olisi ollut monta viisimetristä mattoa.
Ehkä entisten sukupolvien naiset pyrkivät omilla käsitöillään matkimaan tehdaskankaitten säännöllisyyttä. Tai ehkä ei kudekopasta kovin paljon vaihtelua löytynyt, vaikka olisi halunnutkin vähän railakkaampia sävyjä. On ehkä mahdollista, että joskus viime vuosisadalla näillä main tuli kirkkaampia värejä käyttöön, kun Heleniuksen kangaspainon ikkunaverhot pitkän käytön jälkeen leikeltiin matonkuteiksi.
Myöhemmin alkoi riepumattoihinkin tulla vapaampaa suunnittelua. Ei enää orjallisesti tehty raitoja saman kaavan mukaan, vaan mielikuvitus alkoi vallata alaa. Eloisan näköistä jälkeä syntyi, ja väri-iloa. Me vanhat naishenkilöt olemme aika yleisesti päässeet riepumattoa kutomaan, ainakin jonkin verran kokeilemaan. Monet oppivat taidon erinomaisesti. Vaan jos oli nuorin sisaruksista, niin ei paljon päässyt kykyjään kehittämään. Ei kuulemma osannut paukuttaa kaidetta tarpeeksi kovaa, joten kudos ei ollut kyllin tiukkaa. Reuna saattoi olla löysää ja muuta siihen tyyliin. Äiti ja vanhemmat sisaret osasivat kaiken täydellisesti.
Vaan olemmehan me jokainen saaneet sittemmin tätä elämän riepumattoa ”kutoa” vuosikymmenten mittaan omalla taidolla ja tyylillä. ”Loimet” olivat kai jo valmiina kotoa saatuina: ulkomuoto, hengenlahjat, kieli ja kulttuuri, ehkä myös pankkitilit, tilukset ja kiinteistöt, mutta kuteitten sävyt on paljolti saanut itse valita, tai ne ovat vain osuneet käteen elämänpolun varrelta.
Mielikuvitusta on päässyt käyttämään. Vastaan on voinut tulla kosija, jolla on kopassaan ollut uskomattoman värikkäitä matonkuteita. Tai sellainen, joka on halunnut, että tehdäänkin kaikki uudella tavalla. Mikäs pakko on noudattaa vanhoja kaavoja? On voinut syntyä elämän riepumatto, joka jälkeläisten mielestä on aika mielenkiintoinen. Kun me lopulta nousemme pois kangaspuista ja mattomme jää jälkeenjäävien omaisuudeksi, he toivottavasti sanovat: No ei ainakaan ihan samanlaista ole ollut kenelläkään toisella.
Mymmeli
