Keskusteltiin ”tyttöjen” kanssa siitä, kuinka virkistävää on seurustella välillä itseään nuorempien kanssa. Yksi vanha rouva kertoi, että hän saa vähintään kerran kuussa pelata shakkia lapsenlapsen kanssa. Ja sitten on vielä ne sunnuntai-iltapäivät, kun lapsenlapsenlapsi haastaa isomummon Afrikan tähti -peliin.
Pohdiskelimme asiaa laajemminkin ja totesimme, että nykyään ikäihmiset ovat aivan liian paljon toisten vanhojen seurassa. Ennen oli jo asumistyylikin erilainen, kun ainakin maaseudulla usein eleli samassa pihapiirissä kolme sukupolvea, vanhin syytingillä. Ei se homma kaiken kaikkiaan pelkkää iloa ollut. Miniä tai vävy ehkä haaveili ajasta, jolloin vanha polvi olisi jo edesmennyt.
Syytinkihommassa oli paljon hyviäkin puolia. Esimerkiksi se, että lastenlapset saattoivat mennä mummon hoiviin, kun isä oli metsätöissä ja äiti navetalla. Eikä se lapsille haitaksi ollut, vaikka he kiintyivät samaan aikaan useampaan aikuiseen. Turvallisuuttahan se antoi.
Kun mummo tai vaari menetti puolisonsa, niin oli kiva kokea pikkuväen rakkaus, kun nämä tulivat jopa syliin. Tunsi itsensä tarpeelliseksi, kun sai opettaa lapsukaisille vaikka lukemista, puunhakkuuta tai sukankudontaa.
Nykyäänkin maalaiskylässä voi vanhus päästä joka päivä keskustelemaan nuorempien kanssa. Onhan tapana rupatella koiranulkoilutusreissulla tai kaupan kassajonossa. Jos menee kirjastoon, niin koulunmäellä saattaa vaihtaa jonkin sanan oppilaitten kanssa. Iltapäiväkahvilla Liekissä tapaa tuttuja, jotka ovat kymmeniä vuosia nuorempia.
Sukujoukossakin kannattaa ylläpitää suhteita eri-ikäisiin. Ihan kiva, jos sisarustenkin lapset ja lastenlapset poikkeavat kesälomilla tervehtimään. On terveellistä kuulla, millaista on nykyajan työelämä. Ei ainakaan hinkuisi enää itse mennä tuohon hullunmyllyyn. Tosin voi nähdä painajaisunia työkiireistä ja työstä myöhästymisestä. Ja sitten ilokseen huomaakin, ettei tuo ole omassa elämässä enää totta.
Jos vanhus on liikaa vain omanikäisten kanssa, voi jumiutua siihen, että elämän loppusuora on käsillä. Porukassa voi myös syntyä eräänlaista kilpalaulantaa siitä, kenellä on eniten iän tuomia riesoja ja sairauksia. Joskus taas yritetään näyttää muuta jengiä fiksummilta, terveemmiltä ja vähiten höperöiltä.
Jos on nuorten porukassa, on itsestään selvää, että vanhus on vanhus, ei tarvitse muuta esittää. Voi olla virkistävää pelata viisivuotiaan kanssa potkupalloa, vaikka mummon juoksuvauhti on rajallinen ja osumatarkkuuskin mitä sattuu. Lisäksi on se etu, että saadaan toisiltaan uusia sanoja. Nuoret oppivat vanhan ajan käsitteitä, ja me alamme hitusen tajuta nykyajan kieltä.
Tekisi mieli ehdottaa, että päiväkoti Lumpeennupussakin järjestettäisiin ”vanhuspäiviä”. Me voisimme mennä leikkimään ja laulamaan lasten kanssa. Siitä voisivat nauttia hekin, joilla ei omia lastenlapsia ole.
Vaan onko kaikki nykyään niin tarkoin valvottua? Pitäisikö vierailevilla mummoilla ja vaareilla olla hygieniapassi, että voisi ottaa taaperoita syliinsä?
Mitenkähän oli, kun kerran oli vantaalaisen päiväkodin pihalla iso joukko eläimiä: sikoja, lampaita ja mitä lie ollutkaan (eivät irrallaan)? Ei nyt vain muistu mieleen, saiko pikkuväki ihan taputella noita kaupunkilapsille uskomattoman outoja kotieläimiä. Voisiko olla niinkin, ettei vanhojen ihmistenkään tuominen päiväkotivierailulle olisi terveydelle vaarallista?
Mymmeli
