Ensimmäisiä päiviä Espanjassa. Totuttelemista on ainakin säähän, poskipusuihin ja kieleen. Kun lähdin Suomesta, ulkona oli kymmenen astetta ja kylmää tihkua. Taivas oli harmaa ja kengät kastuivat. Neljän ja puolen tunnin jälkeen saapuessani Madridiin taivas oli kirkas ja aurinko täysissä voimissaan. Lämpö vyöryi vastaan tukahduttavana peitteenä ja silmät vetistyivät. Onneksi sisätilat ovat tehokkaasti ilmastoituja, eikä haittaa, vaikka elohopea huiteleekin neljänkymmenen molemmin puolin.
Suomalaisina me kasvamme koskemattomuuteen. Meitä saavat koskea vain läheiset ja vieraita tervehditään kirjaimellisesti kädenmitan etäisyydeltä. Tällaisen kulttuurin keskeltä on outoa syöksyä tuntemattomien ihmisten poskille. Toistaiseksi olen selvinnyt jotenkuten, ehkä tämäkin helpottuu ajan ja ehdollistamisen kanssa.
Espanjassa puhutaan espanjaa, se on selvä. Mitään muuta ei sitten juuri puhutakaan. Host-isä on perheestä etevin englannissa, mutta hänkin höystää lauseensa espanjalla ja murtaen lausutuilla sanoilla. Tämä on toisaalta hyvä asia: näin se oikea kielitaito karttuu. Espanjan kurssien kymppirivistö ei välttämättä paljoa lohduta käytännössä. Tämän olen itse joutunut oppimaan.
Kaiken kaikkiaan lyhyellä kokemuksellani Espanja vaikuttaa vallan mainiolta. Tuuliturbiinit ja teiden varsien mustat taisteluhärkäkyltit nousevat ensimmäisinä mieleni maisemaan. Ja vuoret. Niihin minä rakastuin heti.
Henriikka Hintikka
