Kesäkuu 1927 oli Pälkäneellä kaunis. Kukkivat sireenipensaat reunustivat teitä ja kujia, järvet kimaltelivat ja Onkkaalan kylä oli siistitty niin huolitellun näköiseksi kuin suinkin. Urheilukenttä, uimalaitos ja ampumarata olivat uutuuttaan komeita, niillä kelpasi ylpeillä.
Kaikki jännittivät Suuren Tapahtuman, Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin leirinpäivien alkua. 500 miehen kaksiviikkoinen maanpuolustusharjoitus alku- ja päättöjuhlallisuuksineen oli jotakin ennen näkemätöntä, ja kirkonkyläläisille oli luvassa aitiopaikka, sillä kaikki tapahtuisi keskellä kylää.
Eikä se siihen edes loppuisi! Vasta perustettu Suomen Urheiluopisto oli hyvää vauhtia rantautumassa Pälkäneelle; sille oli tonttikin katsottuna Mallasveden rannalta, ja heinäkuussa upouudet urheilupaikat olisivat jo opiston käytössä.
Sellaista loistokesää Pälkäneellä ei ollut vielä nähty. Sitä paitsi seuraavana kesänä olisivat edessä Amsterdamin olympiakisat – ja Pälkäne saisi kannustaa omaa juoksijasankariaan Väinö Sipilää jo kolmansiin olympialaisiin.
1920-luvulla Pälkäne oli urheilupitäjä henkeen ja vereen, ja kesällä 1927 kaikki toiveet olivat korkeimmillaan.
Menestys ruokki menestystä
Pälkäneläiset olivat alkaneet menestyä kansallisen ja kansainvälisen tason urheilukilpailuissa, ja 1920-luvun mittaan vauhti kasvoi vuosi vuodelta. Kärjessä kirivät veljekset Toivo Heikki ja Väinö Sipilä, joiden vakuuttava, lopulta maailman huipulle johtanut voittokulku kannusti paikkakunnan nuorisoa kilpakentille. Muitakin paikallisia tähtiä syttyi, muun muassa veljessarja Vihtori, Aukusti ja Heikki Siukola.
Pälkäneläisille menestystä tuli erityisesti hiihdossa ja juoksussa, mutta myös voimistelu, uinti, suunnistus ammunta ja monet yleisurheilulajit kiinnostivat.
Siksi ei ollutkaan ihme, että Pälkäneen suojeluskuntakin oli usein ylittämätön ykkönen sekä suojeluskuntapiirin kesä- että talvikisoissa. Suojeluskunta täytti urheiluseuran paikan, kuten maaseudulla oli tavallista, ja urheilu taas oli monesta syystä olennainen osa suojeluskuntien toimintaa.
Varsinkin alkuaikoina tavallisia urheilulajeja pidettiin valmistautumisena maanpuolustuksellisiin tehtäviin, joskin myöhemmin suojeluskunnan kilpalajit saivat selvästi sotilaallisemman luonteen.
Myös vapaapalokunnat olivat innokkaita tukemaan urheilua, ja monissa kylissä varhaisimmat ”oikeat” aikuisten urheilukilpailut järjestettiin juuri paikallisen VPK:n toimesta. Enemmän säpinää saatiin aikaan järjestämällä kisoja paikkakunnan vapaapalokuntien välillä. Onkkaalassakin juuri VPK ryhtyi ensimmäisenä puuhaamaan urheilukenttää.
Paikallinen urheiluseurakin oli olemassa, vuonna 1906 perustettu Voimistelu- ja Urheiluseura Pälkäneen Pyry, mutta koska se oli työväen seura, se ei sopinut kaikille. Sitä paitsi Pyryn toiminta hiljeni 1920-luvun ajaksi melkein olemattomiin.
Kunnianhimoinen suojeluskunta
Pälkäneen suojeluskunta alkoi heti 1920-luvun alussa ponnekkaasti rakentaa moderneja ja laadukkaita urheilupaikkoja eri lajeja varten.
Palokunnan kentän vierelle valmistuneen urheilukentän vihki käyttöön suojeluskuntien yliesikunnan urheilutarkastaja Lauri ”Tahko” Pihkala 15. heinäkuuta 1923. Tämä oli sikäli enteellistä, sillä Pihkala oli yhtenä Suomen Urheiluopiston keskeisenä puuhamiehenä sijoittamassa opistoa Pälkäneelle muutamaa vuotta myöhemmin.
Juhla tosin hieman latistui, koska kaikkein odotetuimmat vieraat, kenraali Mannerheim ja juoksijaidoli Hannes Kolehmainen eivät loppujen lopuksi päässeet paikalle.
Suojeluskunnan uusi ampumarata, jonka kruunasi Carolus Lindbergin piirtämä ampumamaja, Tervapirtti, vihittiin käyttöön eräänä helteisenä sunnuntaipäivänä heinäkuussa 1925, ja seuraavana keväänä valmistui Kostianvirralle Pälkäneen suojeluskunnan uimalaitos, johon kuului kolmikerroksinen hyppytorni ja tyylikäs tilava pukuhuone.
Oikeastaan ei siis ollut ihme, että helmikuussa 1927 Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiiri valitsi Pälkäneen parhaaksi paikaksi piirin vuotuisten leiripäivien pitämiseen. Se totesi, että liikenneyhteydet, harjoitusmaasto sekä harjoitus-, kilpailu- ja kokoontumistilat vastasivat korkeimpiakin vaatimuksia.
Sotilaskasvatuksen selkäranka
Jokakesäiset leiripäivät olivat olennainen osa suojeluskuntien sotilaskasvatusta. Ne takasivat, että kaikki piirin suojeluskunnat saivat vuosittain samantasoista koulutusta riippumatta siitä, mitkä mahdollisuudet koulutukseen oli milläkin paikkakunnalla. Leirejä oli järjestetty vuodesta 1923 alkaen ensin Ikaalisissa ja sitten Ruovedellä, mutta Pälkäneelle ne päätyivät pisimmäksi aikaa, peräti 10 peräkkäiseksi vuodeksi.
Suojeluskunnalle ne eivät tuottaneet isoja ongelmia, koska infrastruktuuri oli olemassa, ja piiri vastasi pääosin järjestelyistä. Pälkäneen suojeluskunta vastasi majoituksesta ja hevoskuljetuksista ja lotat työläimmästä urakasta, satojen miesten muonituksesta.
Lotat laittoivat ruokaa taivasalla useassa kenttäkeittiössä. Työpäivä alkoi viideltä aamulla ja jatkoi myöhään iltaan kaikkine tiskeineen ja järjestelyineen. Päivän aikana tarjottiin aamutee kello 6–8, aamiainen, päivällinen sekä iltatee, jonka aika koitti kello 20.
Paikallispäällikkö Edvard Kanninen muistutti päiväkäskyssään kesäkuussa 1927 paikallisia olemaan ”mieslukuisasti” paikalla, kun kerran leiripäivät järjestettiin omassa pitäjässä. Pälkäneen suojeluskunnasta ensimmäisille leiripäiville osallistuikin 68 miestä. Suurimman osan esikunta komensi mukaan, mutta lupa oli osallistua ilman määräystäkin, kunhan huolehti itselleen asianmukaisen henkilökohtaisen varustuksen.
Leiripäivillä miehiä koulutettiin aikaisemman koulutuksen perusteella tai alokasryhmissä: ohjelmassa oli sotilaallista koulutusta ja iltapuolella urheilua, muun muassa pesäpalloa.
Vaikka mitä nähtävää
Paikkakunnan ja lähiseutujen ihmisille leiripäivät olivat huikea kokemus ihan vain sivusta katsellen. Pelkästään jokailtaiseen lipunlasku- ja hartaustilaisuuteen osallistui paljon ulkopuolista yleisöä, joka yhtyi innolla iltavirteen kesätaivaan alla.
Iltaisin Vilpolassa tai Nuijalla pidettiin myös iltamia tansseineen. Leirillä oli oma soittokunta, joka huolehti sekä hengellisestä – että viihdemusiikista.
Nuoret neidit olivat ihastuksissaan uusista tanssittajista, ja pienemmät tytöt kuuntelivat jännittyneinä tanssimusiikkia pysytellen visusti puunrunkojen suojassa. Pelotti, että mitä jos joku pyytää päästä saatolle… Harvinainen musiikki kuunneltiin tarkasti viimeisiin säveliin asti, mutta sitten livistettiin äkkiä kotiin.
Yleisön kannalta leirin kohokohtana oli päättäjäisjuhla urheilukentällä – suuruusluokaltaan ennen näkemätön. Ensimmäinen, vuoden 1927 leiripäivien päätösjuhla houkutteli yleisöä 5000–6000 henkeä, eikä heidän tarvinnut pettyä. Urheilukentän yllä lensi lentokoneita, jotka pudottivat lentolehtisiä, ja ampumaradan maastossa pidettiin taistelunäytös, johon osallistui kaksi Renault-merkkistä panssarivaunua. Harva oli moisia ennen nähnytkään.
Kiva tulla takaisin
Pälkäneen suojeluskunnassa oltiin tyytyväisiä hyvin sujuneisiin järjestelyihin, ja piiriesikuntakin kehui. Siitä alkoi pitkä pesti, sillä seuraavat 10 vuotta leiripäivät pidettiin Pälkäneellä.
Leiriläiset olivat majoittuneet teltoissa, mutta kun toiminnalle löytyi paikka, josta ei haluttu luopua, piiri rakennutti heti seuraavaksi kesäksi Pälkäneelle miehistöparakin, johon mitattiin yöpymistilaa 354 miehelle. Parakki sijaitsi nykyisen yhteiskoulun tienoilla. Tulevilla leiripäivillä oli siis luvassa entistä paremmat olosuhteet – ja muistot olivat muutenkin mukavat:
Kukapa ei muistaisi askeleitaan kukkivien sireenien reunustamilla kujilla, vanhan kirkon raunioilla, Kostian virran rannoilla. Kukapa urheilijasielu ei muistaisi uimalaitoista, uimarantoja, urheilukenttää, hehkutti suojeluskuntapiirin lehti Pohjois-Hämeen Vartija vuonna 1928.
Lähteet: Seppo Suvanto: Pienistä kivistä mahtava muuri. Pälkäneen suojeluskunnan ja Lotta Svärd paikallisosaston historia, Kaarle Sulamaa: ”Eläköön palokunta!” Onkkaalan VPK 125 vuotta 1883-2008, Hannu Vuorensola: Pälkänen historia II, Raine Raitio: Edestä aattehen. Sata vuotta sosialidemokratiaa Pälkäneellä, SVUL:n toimintakertomukset 1925-1930
