Mitä kaipaan Suomesta? Luontoa. Kuohuna laskevia koskia, kesäyön lempeitä laineita. Tummia metsiä ja pihkan tuoksua tukassa. Sateen sointuja ja temmokasta tuulta. Täällä tuuli käy välillä tuliseksi ja maa kipristelee kuivuudesta. Täällä aurinko laskee aikaisin ja öisin taivas on täynnä tähtiä. Minulle se tuo mieleen syksyn. Keskellä kauneinta kesää ei halua ajatella syksyä ja kuuraisia lehtiä. Kaipaan kesäyön kuulautta.
Kaipaan kotini keittiön lattiaa ja Lahdentietä. Kostianvirtaa ja kylän kiireettömyyttä. Täsmällisyyttä, totisia katseita ja hiljaisuutta. Täällä kysytään heti ”Onko kaikki hyvin?”, jos kasvot palaavat peruslukemille ja jos sovitaan, että tasalta tavataan, espanjalainen on paikalla viittä yli. Hymyt eivät usein ulotu silmiin asti ja tervehdykset kuulostavat teennäisiltä. Suomalaiset hymyilevät silmillään ja kun kehdataan tervehtiä, tehdään se sydämestä.
Mitä tulen kaipaamaan Espanjasta palatessani kotiin? Tummanpuhuvia vuoria horisontissa. Kultaisia kesäiltoja terasseilla ja tanssiin taipuvia ihmisiä. Sydämellisyyttä ja nauravaa kansaa. Kapeita katuja ja hedelmäkojuja. Halpoja hintoja ja tulista, tyyntymätöntä aurinkoa. Haluaisin oppia vaeltelemaan päämäärättömästi ja ajautumaan paikasta toiseen sattuman varassa. Jalkojani juoksuttaa opittu kiire ja askeleilla on aina tietty määränpää.
Täällä kenel’ onni on, ei sitä kätke. Ehkei meidän suomalaistenkaan tarvitsisi tätä sananlaskua noudattaa. Meillä sitä onnea karussa pohjolassa riittää kaikesta huolimatta. Ei sitä tajua ennen kuin astuu kuvan ulkopuolelle katsomaan.
