Kesän valoisuudessa näkee kaiken selvästi. Iskee siivous- ja raivausvimma, kun huusholli näyttää täydeltä ja sekavalta. Täytyy ajatella asiaa myös perikunnan kannalta, etteivät sitten manaile, kuinka se höperö mummo säilytti joka kilun ja kalun kuin myös lipun ja lapun.
Monen kohdalla on ollut edullista, jos on muuttanut asunnosta toiseen. Pakostakin siinä tulee karsituksi aina jotakin, kun pitää koko talous pakata ja sitten uudelleen asettaa paikoilleen. Jos sen sijaan on asunut kehdosta hautaan samassa perintötalossa, niin hävityshinku ei välttämättä ole koskaan osunut kohdalle.
Kahdeksankymmenluvulla oltiin taas muuttopuuhissa. Sukulaismies pakettiautoineen kuskasi kuorman Luopioisten vanhalle kaatopaikalle, joka oli Pihtilammen suunnalla. Sinne kipattiin tuoleja, pöytiä, lamppuja ja astiatavaraa. Silloin ei tainnut olla ketään valvomassa, eikä lajittelustakaan vielä mitään tiedetty.
Nyt elämän ehtoossa varsinaisista tavaroista luopuminen on helppoa. Paljon vaikeampaa on tehdä hävityspäätöksiä eri sortin papereista, joissa on myös henkistä pääomaa ja tunnearvoa. Sellaisia ovat esimerkiksi erinäiset asiakirjat, lehtileikkeet, kirjeet, kortit ja valokuvat.
Lehtileikkeitä monella on laatikkokaupalla, esim. tästä lehdestä ja Aamulehdestäkin talteen leikattuja uutisia, sekä kuvia kastetuista ja vihityistä. On kuolinilmoituksia ja muistokirjoituksia. Missä vaiheessa niitä raaskisi heittää pois? Vieläkö omat lapsemme edes tunnistavat edesmenneen isosedän? Pitääkö säilyttää serkun Aamulehdessä ollut hääkuva, kun se liitto päättyi eroon jo viisikymmentä vuotta sitten? Entä politiikkaa koskevat lehtileikkeet? Jokohan joutaisi hävitykseen lista Luopioisten muinaisista valtuutetuista? Tarvitsevatko perilliset luetteloa edes kansanedustajista? Netistähän ne löytää.
Entäs postikortit, joita on tullut pidetyksi tallessa iät ajat? Eikös niitäkin voisi muutaman vuosikymmenen ajalta hävittää? Nykyään saammekin tekstiviestit jouluna, merkkipäivinä ja matkoilta ympäri maailmaa.
Kirjeet ovat asia erikseen. Ne ovat Suomessakin jo parinsadan vuoden ajan olleet aineistoa historiankirjoitukselle ja kaunokirjallisuudelle. Mahtaisiko omissa hengentuotteissa olla kuolemattomia viisauksia, vai ilmenisikö pääasiassa arkisia latteuksia?
Mummolle sattui sellainen säkä, että vaihdettiin muinoin kirjenippuja ystävättären kanssa. Vanhimmat olivat viisikymmenluvulta ja viimeiset sitten parikymmentä vuotta myöhempiä. Ne ovat olleet komeron perukoilla, mutta nyt välähti mieleen, ettei ehkä halua jälkeläisten niitä lukevan. Niissä on vähän noloja juttuja epäonnistuneista rakkaustarinoista ja työpaikalla tapahtuneista töppäilyistä. Kukapa sellaisia jälkipolvien tietoon haluaisi? Tuhoaminen siis käyntiin, ainakin osittain.
Muistojen aarrearkkuun kuuluvat myös valokuvat. Vanhimmat ovat jo 1800-luvulta Amerikoista. On myös muistoja sotarintamilta. On rippikuvia ja hääkuvia monista edesmenneistä omaisista. Vanhimmat toki säilytetään, etenkin jos aika ja henkilöys käyvät ilmi. Tuhotaan ehkä sellaiset, joista ei kukaan tiedä, ketä ne esittävät. Tärkeimmät kuvat omalta elontaipaleelta säästetään jälkeläisille. Ja edullisimmat. Eiväthän lastenlapsetkaan muutoin usko, että mummokin on joskus ollut nuori. Ja jos nykyiseen ulkoasuun verrataan, niin melkein jopa nätti. Mymmeli
