Sota, alueluovutukset ja evakko ovat sanoja, joita ilman Suomen lähihistoriaa ei voi käsitellä. Maailmanlaajuisestikin poikkeuksellinen operaatio, jossa noin 11 prosenttia koko maan väestöstä evakuoitiin luovutetulta alueelta ja sijoitettiin muualle Suomeen, jätti sekä ihmisiin että yhteiskuntaan pysyvät jäljet.
Yksi ihmisryhmä oli siinä suhteessa erityinen. Evakkolasten silmin tapahtumat ja niiden syy- ja seuraussuhteet näyttivät erilaisilta kuin aikuisten.
Isät pukeutuivat harmaisiin ja lähtivät kotoa, pommikoneiden jyrinä rikkoi kylien rauhan, hyviä ehjiä taloja poltettiin, kotoa piti lähteä maantielle. Lehmät ja hevoset pääsivät mukaan, mutta kissat ja koirat, ne lapsille kaikkein rakkaimmat, oli usein jätettävä.
Jonkun pikkuveli tai -sisko syntyi evakkojunan härkävaunussa, jonkun toisen pappa tai mummo kuoli samalla matkalla. Lapsilla oli äkkiä paljon vastuuta pikkusisarusten hoitajina ja eläinten kaitsijoina. Heillä oli myös paljon kysymyksiä mutta hyvin vähän vastauksia.
Evakkolasten elämään pääsee parhaillaan tutustumaan Keltaisessa Talossa, jossa vietetään heinä- elokuussa karjalaisia viikkoja.
– Isäni on kotoisin Kivennavan Vehmaan kylästä, mistä perhe aikanaan evakuoitiin Pälkäneelle. Karjalaisuus on itselleni läheinen, ja tuntui siksi luontevalta tavalta viettää Suomen juhlavuotta, Keltaisen Talon emäntä Heli Rapatti kertoo.
Tuoreessa muistissa on vielä Kangasalla vuonna 2013 järjestetty näyttävä Evakkovaellus-tapahtuma, joka keräsi yli tuhat osallistujaa. Sen yhteydessä Äijälä-taloon rakennettiin evakkotietä lapsen silmin tarkasteleva Mihi myö männää? – lapsen evakkotaival -näyttely Kangasalan Karjalaseura ry:n hallituksen puheenjohtajan Liisa Teittisen ja jäsenen Anna-Maja Kallion toimesta.
Teksteistä, valokuvista ja esineistä muodostuva näyttely on nyt hieman alkuperäistä suppeampana nähtävissä Pälkäneen Nuijantalossa Keltaisen Talon aukioloaikoina ja tapahtumien yhteydessä sunnuntaihin 13. elokuuta asti.
Pahinta oli epävarmuus
Jokainen pikkulasten kanssa matkustanut tietää, mitä kaikkea ylimääräistä se tuottaa, vaikka käytettävissä on lämpimät, ilmastoidut kulkuneuvot, mukavat penkit, puuhavaunut ja
ravintolavaunut.
Entä jos pitäisi lähteä matkustamaan henkensä kaupalla pakoon ja istua junassa härkävaunun likaisella lattialla lapset sylissä tietämättä, missä on määränpää?
– Me halusimme näyttelyn avulla välittää sitä, miltä sota oikeasti näytti evakkolasten silmissä. Pelko paheni moninkertaiseksi, kun he huomasivat, että aikuisetkin pelkäävät eivätkä osaa vastata kysymyksiin, Liisa Teittinen ja Anna-Maja Kallio kertovat.
Siksi näyttelyn nimikin on ”Mihi myö männää?” Se oli lasten tavallisin kysymys evakkomatkalla, ja juuri se kysymys, johon ei yleensä osattu vastata.
Kallio on itse evakkolapsi, joka joutui lähtemään yksivuotiaana äitinsä kanssa evakkotielle Viipurin kodistaan, jonne ei sen koommin ollut paluuta.
– Meidän lapsuudestamme on jo kauan, ja koko asia saattaa nuorempien mielestä vaikuttaa etäiseltä historian tapahtumalta. Siksi tuntui tärkeältä muistuttaa, että se kaikki oli todellista ja tapahtui samanlaisille lapsille kuin nämä nykyisetkin ovat, hän sanoo.
Teittinen ja Kallio ovat käyttäneet lähdeteoksina muun muassa Evakkotie- ja Evakkolapset– teoksia ja poimineet niistä mieleistämme keskeisimpiä asioita sekä joitakin sitaatteja lapsena evakkoon lähteneiden kertomuksista. Valokuvat ovat pääosin SA-kuvia, osa on peräisin yksityiskokoelmista.
Näyttely kertoo paitsi muuttomatkan vaikeuksista, myös paluusta Karjalaan jatkosodan aikana, uudesta evakkoon lähdöstä ja sopeutumisesta vieraisiin oloihin, missä vastaanotto saattoi olla hyvin karu. Jotkut pikku evakot traumatisoituivatkin pahoin. Mutta lapsissa oli myös voimaa ja sopeutumiskykyä, jopa enemmän kuin aikuisissa.
