Lähtöpäivä lähestyy, kiitos ja ylistys. Viime päivien valossa olen iloinen, jos pääsen perille ilman enempiä kommelluksia. Kuten ensimmäisessä au pair-kirjoituksessani selkeästi lukee, perheestä kannattaa ottaa etukäteen tarkka selko. Kirjallinen sopimus on välttämätön. Sen olen tullut oppineeksi.
Minun perheeni täällä ei ole pahimmasta päästä. Olen kuullut lukuisia kauhutarinoita surkeista ja jopa sairaista perheistä, jotka pyrkivät riipimään au pairista vähänkin hyödyn minkä irti saavat. Olen ollut kiitollinen löytäessäni näin mukavan perheen. Kunnes. Sovitut työtunnit muuttuivat ja venyivät. Vapaiksi luvatut aamut vaihtuivat koulukuljetuksiin ja kasaantuviin työtehtäviin. Tällä hetkellä olen sidottuna kotiin aika tiukasti: kun saan siivoukset taputeltua, onkin jo aika hakea lapsi kotiin.
Perheen piti kustantaa puolet lennoista, mutta yhtäkkiä, pari viikkoa ennen lähtöäni, he eivät koekaan sitä velvollisuudekseen. Sopimus oli suullinen, enkä voi todistaa heidän lupaustaan millään. Vinkki, jonka olisin halunnut kuulla ennen lähtöäni: jos sovitte perheen kanssa maksavanne lennot puoliksi, pyydä perhettä kustantamaan saapumismatka. Jos he eivät osta lippua, se on heidän häviönsä ja voit etsiä uuden perheen.
Matka on ollut mielettömän opettavainen, enkä voi sanoa katuvani mitään. Vaikka perhe osoittautui vääräksi, olen viimeisen viikon aikana tutustunut mielettömän hienoihin ihmisiin ja kokenut heidän kanssaan paljon. Elämässä hauskinta ja pelottavinta on sen arvaamattomuus. Olen surullinen ja kiitollinen samaan aikaan. Surullinen siitä, että joudun lähtemään näin pian tavattuani ne oikeat ihmiset ja kiitollinen siitä, että sain tutustua heihin. Tämänkin kolumnin kirjoitusprosessin aikana on tapahtunut niin valtavasti. Avaan kokemustani lisää myöhemmin, kun palaan takaisin Suomeen.
